Rokuan harjoitusleiri

Harjoittelu yksin on tylsää. Kysykää vaikka Tommy Ekblomilta. Myös Kapuaja Janne Autere tietää tämän. Hän on työpaikallaan Rokuan kansallispuistossa nähnyt monen yksinäisen huippu-urheilijan henkisen kuukahduksen. Rankka treenirupeama Rokuan hiihtoladuilla on vienyt urheilijan jos toisenkin Rokuanhovin liepeillä olevaan Rokuan kuntoutuskeskukseen kajuuttaosaston uudelleeneheyttämistä varten. Me Kapualaiset halusimme välttää heidän kohtalon. Jannen isännöimä harjoitusleiri kokosi kahdeksan uupumuksen reunalla keikkuvaa Kapuajaa viikonlopuksi Rokualle harjoittelemaan ryhmässä ja tutustumaan toisiimme paremmin.

Perjantai-iltana Hotelli Rokuanhovin aulassa Janne otti vastaan minun lisäksi kuusi muuta Kapuajaa: Pian, Mian, Marjan, Riitan, Päivin ja Kari-Pekan. Ryhmästä neljä vähemmän loppuun palanutta ryhmän jäsentä kävivät kiskaisemassa heti saavuttuaan iltalenkin. Kaksi kaverusta, (en halua tässä nimiä mainita mutta Kari-Pekka ja minä) ajautuivat hieman harhaan ja saapuivat takaisin viimeisillä voimillaan juuri ennen pimeää. Sitten saunottiin ja syötiin. Käytiin läpi kuinka kukin oli harjoitellut, miten paljon kerännyt rahaa Nepalin lapsille ja mikä oli reissuvarustuksen tilanne. Juttujen perusteella sai sellaisen käsityksen, että kaikki olivat hirmuisessa iskussa, huipulle mentäisiin heittämällä. Harmiteltiin lähinnä sitä, että aikaa on näinkin paljon vielä jäljellä, kovin haaste tulisi olemaan ylläpitää jo hankittu rautainen kunto. Katselin ympärilläni olevia Kapuajia ja mietiskelin tarkemmin mitä kukin meistä oikein horisi. Ymmärsin, että tähän oli nyt kokoontunut sellainen ryhmä, joka on harjoitellut liikaa ja varsinkin harjoitellut liikaa yksin. Todellisuudentaju oli päässyt pahasti hämärtymään. Tämä viikonloppu tuli todella tarpeeseen eikä päivääkään liian aikaisin. Yksinäisten harjoittelijoiden mielet kaipasivat ryhmän eheyttävää vaikutusta. Vetäydyimme mökkeihin valmistautumaan viikonlopun vaellukseen. Yöni oli levoton ja katkonaisten unenpätkien täyttämä. Näin painajaisia vuoroin yksinäisen harjoittelun kohtalon kokeneista, mieleltään särkyneistä urheilijoista ja vuoroin huiputtamatta jääneistä vuorista. Mietin yöllä useaan olisinko jo mennyt harjoittelussani liian pitkälle, olinko jo ryhmän eheyttävän voiman tavoittamattomissa?

Eheytymisyritys alkoi lauantaiaamuna, joka tuli kauniina ja aivan liian varhain. Ryhmän nuorin oli kuin halolla päähän lyöty. Eihän kukaan oikeasti lauantaina tähän aikaan herää? Tarvittiin kolme aikuista ihmistä sullomaan tavarat hänen rinkkaan ja köyttämään lumikengät jalkaan. Ilmastointiteipillä vielä sauvat käteen ja sitten menoksi. Koska olin tämä kyseinen aamumörkö, en muista aamun tapahtumista tuon taivaallista, havahduin hereille kauniin metsäisen järven rannalta ja minulle kerrottiin, että olimme jo vaeltaneet kaksi tuntia. Olin kuulemma pärjännyt ihan hyvin. Tunnustelin jalkojani ja huomasin lumikenkien raadelleen nilkkojeni luita. Päätin nyt viimein herättyäni opetella oikean tekniikan. Lumikengät olivat melko vekkulit, mielestäni melko hyvin simuloivat jäärautoja, varsinkin jyrkissä ylämäissä, joissa pystyi niiden avulla etenemään mukavasti ”kärkitekniikalla”.

Puolituntia hereillä vaellettuani aloin päästä vauhtiin, fiilis oli korkealla. Yhtäkkiä olimmekin jo lounaskodalla. Ihmettelin, että nytkö jo syötäisiin, vastahan tässä oli herätty. Että eiköhän nyt vain painettaisi etiäpäin, nyt kun tekniikkakin oli hallussa. Sain muutaman katseen, joka ohjasti minut olemaan vaiti. Istahdin alas, kaadoin teetä termarista ja minulle lyötiin makkara kouraan. Sitten toinen. Kolmattakin tuputettiin. Olin hetki hetkeltä kiitollisempi siitä, että Kapua ryhmän valitsijatoimikunta oli valinnut ryhmäämme sanotaanko nyt hieman kokeneemman osaston naisolentoja. He olivat kaikki hyväntuulisia, naureskelivat kohteliaasti nuoremman sukupolven edustajan pöhelöille tarinoille ja mikä tärkeintä, kaikilta löytyi taskujen pohjilta toinen toistaan maukkaampia herkkupaloja. Retkieväiden skaala oli huikea, kokonaisesta paprikasta ja suklaarusionoista aina taatelehin asti, siis taateleihin! Olin luullut, ettei niitä ollut kukaan syönyt sitten Vanhan testamentin. Omat evääni oli syöty jo ennen auringonlaskua, niinpä olin onnellinen, että taateleitakin vielä oli olemassa.

Muutama tunti uskomatonta seikkailua lounaan jälkeen ja pääsimme perille metsämökkiin. Purettuamme kamat teimme vielä puolentoista tunnin iskun ylösalas kahta Suomen syvintä suppaa. Wikipedia kertoo minulle, että suppa on jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostunut enemmän tai vähemmän pyöreä painanne. Ja, että usein supan pohja yhtyy pohjaveden pintaan, jolloin supan pohjalle muodostuu järvi tai se soistuu. Minusta ne olivat mielenkiintoisen mystisiä metsäneläinten kokoontumispaikkoja. Voisin kuvitella asuvani sellaisen reunalla kun haluan erakoitua yhteiskunnastamme. Rokualla supat ovat suosittuja kilahtaneiden, yksinäisten urheilijoiden mäkitreenikohteita. Me kokeilimme samaa. Ryhmän voima auttoi selvästi, juokseminen lumikengät jalassa jääkautista painannetta ylös ei tuntunut järjenvastaiselta mieleni sopukoissa. Yksin tehtynä kuvittelin sen olevan melko tympeää ja mietinkin montako urheilijaa löytyisi supan pohjalta jos se kuivattaisiin.

Illallinen erään norjalaisen retkimuonayhtiön pussista oli taivaallinen. Tyttöjen herkkuvarastoista löytyi yhä vain uusia iloisia yllätyksiä täyttäen ateriani ravintoympyrävaatimukset. Toivoin hartaasti, että asiat olisivat yhtä hyvissä kantimissa myös Himalajan anteeksiantamattomilla rinteillä. Päätin uskoa asian olevan niin ja hymyilin sisäisesti kun tajusin, että kasassa on ryhmä, joka parantaa mahdollisuuksiani moninkertaisesti päästä Island Peakin huipulle. Nähtäväksi jää onko minusta mitään hyötyä muille..

Mahat kylläisenä keskustelu kävi vilkkaana ja toisiimme tutustuminen oli hyvässä vauhdissa. Jossain vaiheessa iltaa kun sanailumme miesten ja naisten evoluution aikaansaamista eroista sai mukavan kärkästä makua aloin tuntea mieleni eheytyvän. Metsähallituksen erämökistä oli muotoutunut eräänlainen urheilujoukkueen pukukoppi. Sanaista säilää ei säästelty, heikkoja ei säälitty. Luvassa oli uskomatonta meininkiä, uskomaton seikkailu! Yksinäisen urheilijan burnout oli enää vain kaukainen uhkakuva. Nukuimme lämpimästi makuupussien ja –patjojen suhinassa, sulassa sovussa aivan vieri vieressä. Tietääkseni kaikki pysyivät kiltisti omissa pusseissaan eikä kuorsaajia pahoinpidelty.

Sunnutaiaamusta minulla ei mitään käryä, lienee ollut taas epäinhimillisen aikainen herätys. Mieleni palasi ruumiiseeni pulkkamäen ylärinteellä Rokuanhovin siintäessä horisontissa. Muutama hyljetyylinen mäenlasku ja viikonloppu oli kruunattu. Kuvia reissusta saadaan toivottavasti lähiaikoina. Iso kiitos kaikille mukana olleille ja terveiset myös niille Kapualaisille, jotka eivät olleet mukana. Olimme yhdessä hieman huolestuneita heidän henkisestä mielentilastaan mutta toivomme, että tapaamisemme antavat myös heille voimia. Uusi harjoitusleiri sovittiin elokuulle Pyhätunturin maisemiin, toivottavasti kaikki jäsenet pääsevät silloin paikalle ja ovat vielä täysissä sielunvoimissaan.

-Ville