Piinaviikot takana - mukana taas!

Viime tapaamisessa Pyhällä minulla ilmeni jalkavaiva, jossa vasempaan sääreeni oli ilmaantunut ylimääräisiä "muhkuroita". Aluksi vaivaa hoidettiin penikkatautina ja käskettiin välttämään rasitusta.

Vaivan jatkuttua pääsin näyttämään jalkaani erikoisurheilulääkärille, kirurgille, ortopedille etc, joka samaa pattia ihmetellen passitti minut röntgenkuvaukseen ja UÄ-tutkimukseen. Näitä aikoja kun yritin sovitella hieman täysinäisen kalenterini lomaan mahdollisimman nopealla aikataululla jottei aikaa menisi hukkaan, tunsin tuskan hien nousevan otsalleni.

Reilu viikko sitten istuin jännittyneenä kuvien ja lausuntojen kanssa tohtorin vastaanotolla kuulemassa hoitosuunnitelmaa - joka hyvin lyhykäisyydessään oli karmaiseva - kuvien perusteella jalassa on marssimurtuma, ja tällä aikataululla, kun matkaan on enää 4 vkoa, lääkäri ei anna lupaa lähteä matkalle!

Voitte uskoa että tunne oli sanoinkuvaamaton, en voinut uskoa todeksi mitä hän sanoi. Kyyneleet nousivat silmiini, ja olin aivan lamaantunut. Yritin saada kysyttyä, eikö mitään ole tehtävissä- mutta kuulemma ei. Yritin selittää meidän matkaohjelmaamme ja sitä että on mahdollisuus edetä omassa tahdissa, ja myös sitä että miten voi olla murtuma kun jalassa ei tunnu kipua!

Ei auta maallikon selitykset, mutta pieni lisäselvitysmahdollisuus löytyi, sillä röntgenlääkäri oli lausuntoossa kirjannut, että murtumalöydös ei ollut aivan tarkka joten hän suositteli vielä mangneettikuvausta.

Näin minä lähdin vastaanotolta pökerryksissä, lähete mangneettikuvaukseen kassissani. Matkalla Hesasta kotiin soitin myös Suville ja kerroin tilanteen.

Ehdin myös sen viikon aikana kun odotin kuvaukseen pääsemistä, ja valvoa usean aamuyön tunnin, miettimään mitä tämä matkasta luopuminen merkitsisi. Tätä on odottanut niin kovin ja panostanut tähän; henkisesti, fyysisesti (todistetusti, saatu vammoja aikaiseksi :), taloudellisesti ja ennenkaikkea saanut tutustua kaikkiin Kapuajiin, ja tästä kaikesta jäisin paitsi. Mitä sanoisin kaikille tukijoille yms.

Keskiviikkona kävin magneettikuvauksessa ja sain todella hyvää palvelua (ehkä papereissa lukeva kohta: lähtee Mount Everestille, herätti ylim. kiinnostusta). Ongelmakohdasta otettiin vielä viipalekuvat sillä röntgenlääkäri halusi varmistaa tilanteen perusteellisesti. Sain häneltä myös lausunnon jo samana päivänä ja voitte uskoa että helpotus oli suuri; jalassa EI ole murtumaa, vaikka röntgenlausunnot siihen viittasivatkin.

Perjantaina ajoin taas Hesaan tämän urheilulääkärin vastaanotolle saamaan loppulausunnon:

MUKANA OLEN TAAS!

Jalassa on se penikkatauti joka hoituu ja on jo hoitunut hyvää vauhtia Buranalla ja Voltaren geelillä. Saan siihen myös fysikaalista hoitoa.Harjoittelun jalalla saa taas aloittaa varovaisesti. Olen pyöräillyt nämä viime viikot tiiviisti kun en ole saanut askeltaa, en ihan löhöillyt sentään ole!

Mitä tästä opimme - joskus liika tutkiminen tuo tuskaa- ja kun tarpeeksi tutkii niin asiat selviää!

Kiitos työpaikkani hyvän työterveyshuollon ja sairauskassan, ilman niitä nämä lääkärissäkäynnit ja kuvaukset olisivat tehneet huiman lisäyksen matkakassaani.

Aurinko paistaa upeasti ulkona joten lähden varovasti kokeilemaan ylämäkikävelyä ja nauttimaan kauniista syksyisestä päivästä.

terveisin Päivi

Sisäinen urheilija

Paljon on muuttunut ajatusmaailma kuntoilusta sitten kevään. Ai että muistan miten tuskailin etten ikinä ehdi tarpeeksi treenaamaan ja monet illat olin epätoivoinen ettei tästä kyllä tule mitään. No en varmasti tarpeeksi ole treenannut, ylämäkikävely on jäänyt ja jäänyt. Kiire on ainaista ja kauhean järjestelyn takana on, että ehdin lenkillä joskus käymään. Minulle yksi iso syy Kapuaan hakemisessa oli saada tarpeeksi suuri syy laittaa elämä remonttiin ja sen tavoitteen olen mielestäni saavuttanut. Uskon vahvasti ettei lenkkeily unohdu, kun tämä projekti on ohi, sillä sisäinen urheilijani on löytynyt. Vähän se vaatii vielä säännönmukaisuutta ja tavoitteellisuutta, mutta se on löytynyt. En enää pode turhaan huonoa omaatuntoa etten ehdi, tiedän jo, miten haastaavaa on yhdistää kuntoilu, työ ja perhe. Vaikka tahtotila olisi kuinka luja, aika loppuu vaan joskus kesken. Mutta tiedän, että helpompaan suuntaan ollaan menossa. Saana 6v jaksaa jo polkea lenkin, nyt odotellaan ensi kesää niin nuorempi liittyy porukkaan ja mikä into kun näkivät äidin uudet sauvat!
Ja miksi uskoisin etten vajoa sohvalle talven tullen ihana/rankk reissu muistoissani. Minä nimittäin puskin läpi puolimaratonin lauantaina. No en sitä kokonaan jaksanut juosta, mutta liikkeessä pysyin hienosti 21 km ajalla 2.37. Ette usko mikä saavutus se oli minulta ja miten tyytyväinen olin itseeni! Kun en tuota juoksua ole edes treenannut. 5km maksimissaan olen juossut ja sekin harvakseltaan. Mutta into jäi, tykkään selvästi juosta eli taidan koittaa ensi vuonnakin...ehkä 2.30.. Muutaman kerran loppukilometrejä tahkoessani aivan uupuneena ilahdutin itseäni ajatuksella, että menepä ylämäkeen, reppu selässä ja ne valtavan painavat vaelluskengät jalassa! Ei naurattanut.
Viimeinen tapaaminen ennen reissua oli viime viikonloppuna, kentällä nähdään sitten seuraavaksi! Aika uskomaton fiilis
Tanja

Vandring i Saariselkä

Hej igen!
Nu har jag varit på "träningsläger" i Saariselkä. Stina, Magg och jag körde söndagen 31.8 upp till Kiilopää där vi övernattade i stuga för att få en god natts sömn samt se över packningarna och fördela maten i ryggsäckarna.

Måndagen kom vi iväg först 11-tiden då packandet drog ut på tiden, vi kände oss lite oorganiserade.. Det kändes bra att komma iväg trots att det blåste (vi hade dock medvind!) och det kom lite snöblandat regn. Kaffepaus tog vi redan efter 4km och då började det snöa ordentligt. Vi fortsatte trots det och hade medlidande med de som kom emot oss i motvind! Fina vyer och utsikter över fjällen. Marken blev vit och fin av snön, men snart drog molnen förbi och vi hade klart solsken och snöfritt vid lunchpausen. Första natten tillbringade vi vid Suomunruotko där vi slog upp tältet och grillade kött över elden! Trots köldgrader på natten sov vi bra, Magg frös lite.

Tisdagmorgon var innertältet fuktigt av kondenserad andning så vi tog god tid på oss med frukosten för att tältet skulle få torka lite. Trots kylan tog vi oss ett dopp i bäcken. Klockan blev igen 11 innan vi kom oss iväg. Omväxlande molnighet men rätt kall vind hela dagen. Plättar till lunch smakade bra vid Kustaanlammen laavu. Vi gick mest i skog men terrängen var omväxlande ändå. Vid Tuiskukuru stannade vi för natten. Där var det livat värre, en hel skolklass från Vanda tältade där. Tältet fick vi torkat före vi somnade och det blev en till natt med minusgrader.

Onsdagmorgon var det fint väder och vi tog ett dopp i bäcken igen och efter det smakade gröt och kaffe himmelskt. Mitt i kaffet kom Aslak, räddningshelikoptern, då en flicka från skolklassen hade skadat foten och en var visst ordentligt förkyld, de fick se fjällen ur en annan synvinkel från helikoptern. Skönt att veta att man kan få hjälp om det behövs. Denna dag skulle vi vandra endast ca 8km till Luirojärvi så vi tog det lugnt - lite väl lugnt för vi lyckades komma på en stig som inte fanns utmärkt på kartan och då vi kommit över Ampupäät och Ampuoja tappade vi bort stigen. Vi trodde vi var norr om den och gick söderut, men det visade sig att stigen var norr om oss. Ca 1km gick vi fel före vi anade oråd och kollade positionen med GPS, då klarnade allt och vi gick tillbaka och hittade stigen ca 50m från det plats där vi vek av! Sedan var det lätt att hitta till Luirojärvi. Där åt vi en hastig och sen frukost för vi ville gärna gå åtminstone en bit upp på Sokosti. Magg och Stina lockades mera av bastun så de vände om ungefär halvvägs upp, jag ville gärna träna lite extra så jag fortsatte uppåt. Det blev en intensiv och svettig färd, men upp kom jag och det var det värt! Härlig utsikt och äntligen telefonkontakt till omvärden. Ringde hem och bad Tino (min man) att vidarebefodra hälsningar att allt var väl även från Stina och Magg. Nerfärden gick med fart då även jag drabbades av bastulängtan! Bastun var fantastisk, vilken lyx mitt i ödemarken och det var uppfriskande med dopp i Luirojärvi! På natten regnade det ordentligt men vi hade det varmt och skönt i tältet.

Torsdagen började igen med dopp och vi försökte skynda på för vi hade hela 19km att gå till Lankojärvi. Redan på första etappen missade vi en stig trots att alla tre försökte se sig om efter den, nå vi var igen vid Ampuoja så vi gick inte så mycket extra utan följde sedan bäcken norrut och snart hittade vi en stig som inte fanns utritad på kartan! Vi var dock snart på rätt stig och sakta men säkert steg vi högre och högre upp. Utsikten var igen fantastisk och på vägen plockade vi både Karl Johan och kantareller. Snabblunch med nudlar och lite regn, sedan fortsatte våra irrfärder i skogen - vi hittade igen stigar som inte fanns på kartan men GPS:n gav åter stöd för våra aningar och snart var vi igen på rätt stig. Närmare Lankojärvi vadade vi över en bredare bäck, för säkerhets skull tog vi av oss långbyxorna då vi inte visste hur djupt det var. Vi förivrade oss och vadade för långt vilket ledde till ca 2km:s irrfärder igen. Vid halv nio på kvällen kom vi äntligen fram till Lankojärvi och var verkligen trötta. Lite duggregn störde inte så mycket och efter potatimos med torkad renskav (segt - rekommenderas inte), somnade vi snart.

Fredagen började utan morgondopp då det var sista dagen och det var mycket folk i farten vid stranden redan på morgonen. Efter morgongröt och kaffe packade vi snabbt ihop alla grejor och vandrade raskt mot Rautulampi. Stigen var lätt och vi tyckte oss urskilja de första tecknen på att ruskan var på gång. Vid Rautulampi blev det varm soppa och smörgås utomhus då vi hittade en lä vägg att sitta vid, solen sken och landskapet visade sig från sin vackraste sida!
Från Rautulampi gick vi över fjällen - Rautupää och Niilanpää, vi hade lite motvind men det gjorde ingenting i solskenet. Uppe på fjällen vandrade renar och vi njöt till fullo av den fantastiska utsikten. Vid 17-tiden var vi så åter i Kiilopää och efter ca 90km:s vandring började vi genast planera för nästa år. Det blir kanske Kiilopää igen eftersom där ännu finns många stigar och rutter som vi inte irrat omkring på....

Detta var verkligen en perfekt träning inför Himalaya och Island Peak! Hade hela tiden 1kg:s tyngder på var ben och ryggsäcken vägde nog närmare 30 kg då vi startade, 23kg då vi kom tillbaka. Vanligvis brukar jag vandra med mindre ryggsäck och tyngderna brukar jag också lämna hemma.... Det har varit en ganska lugn vecka här hemma, har inte orkat träna så mycket.

Imorgon bär det av till Helsingfors för på lördag-söndag har vi den sista Kapuaträffen inför avfärden den 17.10. Resfebern stiger....

Atti