Hälsningar från Pyhä 22-24.8!

Sommaren har gått fort och nu har Kapua-gruppen varit på sitt andra "träningsläger". Tyvärr kunde jag inte delta senast i Rokua, men nu passade tidpunkten bättre!
På torsdagen (21.8.) komPäivi via Österbotten, på arbetsresa, plockade upp mej och tillsammans körde vi via Isosyöte där vi övernattade. Fredagmorgon fortsatte färden mot Pyhä: underbara vyer, en härlig sandstrand där vi tog oss ett morgondopp och massor med renar på vägen!

Väl framme möttes vi av Riitta, som arrangerade hela veckoslutet, Marja, Pia, Mia och Reijo. Janne och Kari-Pekka kom en stund senare. På eftermiddag gick vi via Isokuru och Pyhäänkasteenlampi upp på Kultakero. Utsikten var fin och vi beundrade regnmolnen, vi lyckades just ta oss tillbaka till stugan före det började regna ordentligt.

Lördagens vandring började i smådugg, men det blev inget ordentligt regn. Stenarna var hala och Pia halkade och fick ett ordentligt sår på ett finger. Vi fick öva I-hjälp och konstaterade vad som kan vara bra att ha med. Färden fortsatte och Ritta, Päivi och jag tog oss ett uppfriskande dopp vid Oravanlampi, vattnet var ganska kallt! Vi fortsatte upp på Noitatunturi där sikten tyvärr inte var speciellt god, vi tränade dock för eventuella framtida toppar och fotograferade flitigt, skall försöka få in en bild här senare.... Några av gänget hade bråttom till stugan då spjutfinalen i OS avgjordes medan vi andra stannade i lugn och ro vid Karhunjuomalampi. Då vi komm till stugan var bastun varm och spjutfinalen avgjord. På kvällen bytte vi goda råd och erfarenheter av vandringar samt sammanställde frågor på allt som ännu är oklart inför avfärden mot Himalaya. Marja fungerade förtjänstfullt som sekreterare!

På söndagen hoppade vi i bilarna och åkte mot Luosto, vi gick först via Lampivaara där det finns en ametistgruva. Därifrån gick vi upp på Luosto, där fick vi testa utrustningen för det blåste kall nordanvind och regnade. Det var inte så angenämnt uppe på toppen, ingen utsikt att tala om denna dag heller, så vi stannade bara en kort stund för att sätta lite varma kläder på oss och äta lite vägkost. Neråt kom vi via trappor, 564 trappsteg, om jag inte minns fel! Tillbaka vid Lampivaara drack vi kaffe och åt nybakade munkringar, smaskens! Vi körde via stugan, där vi snabbt duschade och packade ihop våra saker för Pia och Mia skulle komma med Päivi och mej via Rovanniemi därifrån de fortsatte med flyg till Helsingfors. Päivi och jag fortsatte hit till Vasa dit vi kom lite för midnatt, Päivi sov här och fortsatte hemåt på måndagen.

Det var ett roligt och lärorikt veckoslut och jag får tacka hela gänget som var med, främst dock Riitta som hade ordnat med fin stuga och härliga vandringturer i mycket varierande terräng. På måndagen vilade jag mest hela dagen, det kändes i benen att jag gått med 1kg extra tyngd på var ben i tre dagar!

Efter några dagars återhämtning bär det på söndagen igen norrut, då skall jag med två väninnor köra upp till Saariselkä för att där vandra i fem dagar (tar med tyngderna igen, så blir det lite extra träning!). Återkommer med rapport därifrån.

Atti

Kesäloma jäätiköllä

Kesäloma alkoi kylmänä ja sateisena, se ei masentanut Riitaa ja minua koska suuntasimme kohti Kebnekaisea ja Tarfalan jäätiköitä. Oli innostavaa vaihtelua arkiseen puurtamiseen Nuuksion laskettelurinteessä ja Malminkartanon entisellä kaatopaikalla (kyllä ne ovat surullista kyllä korkeimmat nyppylät mitä Helsingin seudulta löytyy) päästä tositoimiin jäätiköllä ammattioppaiden Andersin ja Davidin valvovan silmän alla. Osallistuimme Articquides:in järjestämälle jäätikkökurssille yhdessä neljän muun suomalaisen ja neljän ruotsalaisen kanssa. Kursin tavoite oli antaa valmiudet liikkua ja toimia turvallisesti jäätiköllä.

Jäätikkökiipeily- ja vaellus voisi äkkiseltään luulla yksilösuoritukseksi, mutta kyseessä on mitä suurimassa määrin joukkueponnistus. Samassa köysistössä liikkuvien on jatkuvasti tarkkailtava ja myötäiltävä toistensa liikkeitä. Tiukalla köydellä kenenkään ei kannata tehdä äkkinäisiä liikkeitä tiedottamatta siitä ensin kavereille. Koin sen itse niin sanotusti ”nenän” kautta mitä tapahtuu kun tiedonkulku pettää.

Olin ylittämässä lumisiltaa, samanaikaisesti köysistön vetäjä päätti edetä seuraavan railon yli kunnon loikalla, innostuksessaan hän kuitenkin unohti että tiukassa napanuorassa roikkui kaksi muuta. Keskityin suoritukseeni enkä tarkkailut edessä kulkevan tekemisiä, sillä seurauksella että lensin tyylikkäässä kaaressa. Yritin pitää jäähakun mahdollisimman kaukana kasvoistani, mikä taas johti siihen että nenäni oli ensimmäinen ruumiinosa joka sai pinta kosketuksen jäätikköön. Onneksi lumisilta ei pettänyt alta, sillä railopelastusta opeteltiin vasta seuraavana päivänä. Naureskeli kursin vetäjä vieressä että tasapaino on kun pesukoneella.

Seuraavana päivänä olimme jo huomattavan paljon viisaampia ja tarkkaavaisempia, köysistössä liikkuminen sujui jo kommelluksitta mitä nyt välillä varmistimme täysin väärään suuntaan railoon nähden.

Ensimmäisenä päivänä nousimme paahtavassa auringonpaisteessa Tarfalasta Kebnepakteglaciärenille ja laskeuduimme päivän päätteeksi isfallsglaciärenin kautta, jolla suoritimme myös suuriman osan jääkiipeilystä. Railopelatusta ja jäätikkösuunnistusta harjoittelimme pääasiassa storglaciärenillä. Keli vaihteli viikonaikana hetkestä toiseen, sade seurasi aurinkoa. Kovat tuulenpuuskat olivat hetkellisiä ja kohta taas satoi, naureskelimme että vaihdoimme vaateita yhtä usein ja ketterästi kuin ”catwalking” mallit. Kyytiä saivat hienot uudet monitoimimateriaalit. Sadeasu on sadeasu ja se on riisuttava jos ei halua paahtua auringossa tai hikoilla itsensä läpimäräksi nousuissa. Ainoa todella toimiva kerrasto oli merienovillainen aluskerrasto joka toimi sekä kuumalla että kylmällä.

Erilaiset pelastustoimet olivat kursin pääanti. Miten kiperissä tilanteissa pelastat itsesi liukumasta rinnettä alas tai miten pelastat kaverin hinaamalla hänet ylös railosta tai jyrkänteeltä. Toki meille myös opetettiin ennakoivassa mielessä turvallista liikkumista jäällä ja lumella. Saimme oivan annoksen jäätikköteoriaa ja pääsimme tutustumaan Tukholman Yliopiston jäätikkötutkimuskeskukseen ja eteenkin heidän saunaan josta oli upea näkymä Storglaciärenille. Keli suosi myös vuoristosuunnistamista kovassa sumussa.

Vinssin rakentaminen parista köydenpätkästä vaikutti teoriassa tuvan lattialla helpolta suoritukselta, kunhan muisti miten erilaiset prusikit kiinnitettiin, miten slingejä käytetään jne. Tositilanteessa sormi päätyi kuitenkin suuhun kun kaveri roikkui railossa, köysi oli pureutunut syvään lumeen, slingit eivät tahtoneet riittää ja prusikit liukuivat. Siitäkin selvittiin yhteistyöllä vaikka toiset uhrit tutustuivat railoelämää pidempään kun toiset.

Hieman karmaisi kun railoon hyppääminen osui omalle kohdalle, alas mentiin jään ja lumen valtakuntaan. Alapuolellani ammotti n. 200m syvä railo, lumisillat risteilivät siellä täällä ja tuuli ulisi railon suulla. Railossa ei kuulunut kun veden lorinaa, vettä valui pitkin seinämiä eikä kannattanut nojata seinään jos ei halunnut kastua litimäräksi. Pudotuksen jälkeen, ensimmäinen ajatus oli, että olinko varmasti kiinnittänyt valjaat ja köyden oikein, asia näytti kuitenkin olevan kunnossa koska roikuin iloisesti keskellä railoa enkä saanut jalkojani tuettua mihinkään. Oikealla puolellani roikkui ruotsalainen kanssauhri, hänellä oli asiat hieman paremmin. Hän oli aloittanut railomatkansa keskeltä railoa mutta päätynyt istumaan lumisillalle noin 10m alemmas. Vitsailimme että oliko hänen pelastustiiminsä ymmärtänyt tehtävän oikein, he ilmeisesti yrittivät laskea hänet railon pohjalle nostamisen sijaan.

Tällä kotona olen ylläpitänyt pelastustaitojani vinssaamalla keittiöntuoleja ympäri kämppää, kaikki irti lähtevät nyörit verhoista aamutakinvyöhön ovat tuhannen solmussa, on siansorkkaa, kasia ja muita tarpeellisia solmuja.

Jääkiipeilyssä Riitta näytti mallia. Vapaaehtoisena hän kiipesi ketterästi kun orava pystysuoraa seinää, kahden jäähakun tekniikka ei tuottanut mitään ongelmia. Nepalissa huipun lähestyessä meille muille sen sijaan taitaa tulla ongelmia pysyä Riitan tahdissa.

Riitta veti myös ripeän paluumarssin Kebnekaisen valloituksen jälkeen, Fjälstationenilta Nikkaluoktaan 18km alle 4h. Takana oli fyysisesti raskas viikko, kapusimme joka päivä jäätikölle. Viimeisen jäätikköpäivän päätteeksi kävelimme 7km täydessä pakkauksessa moreenin yli Fjälstationenille ja seuraavana päivänä nousimme Kebnekaiselle 24km, josta nousua 1900m. Allekirjoittanut tuli perässä vikisten ja viimeiset 2h hyttysiä kiroillen. Niitä oli silmissä ja suussa ja ne pikku p… söivät molemmat olkapääni aivan vereslihalle. Riita, pohjoisen tyttönä ihmetteli, että mitä hyttysiä – lapissa ei kuulemma ole hyttysiä.

Tämä etelän cityorava palasi kotiin väsyneenä mutta onnellisena ja monta kokemusta rikkaampana. Tätä juttua kirjoittaessa ajatukset ovat jo lumihuipuilla. Mieli tekisi kovasti jäätikölle, mutta joudun toistaiseksi lokakuuta odotellessa vielä tyytymään pakastimen jääkuutioihin.