Kesäloma jäätiköllä

Kesäloma alkoi kylmänä ja sateisena, se ei masentanut Riitaa ja minua koska suuntasimme kohti Kebnekaisea ja Tarfalan jäätiköitä. Oli innostavaa vaihtelua arkiseen puurtamiseen Nuuksion laskettelurinteessä ja Malminkartanon entisellä kaatopaikalla (kyllä ne ovat surullista kyllä korkeimmat nyppylät mitä Helsingin seudulta löytyy) päästä tositoimiin jäätiköllä ammattioppaiden Andersin ja Davidin valvovan silmän alla. Osallistuimme Articquides:in järjestämälle jäätikkökurssille yhdessä neljän muun suomalaisen ja neljän ruotsalaisen kanssa. Kursin tavoite oli antaa valmiudet liikkua ja toimia turvallisesti jäätiköllä.

Jäätikkökiipeily- ja vaellus voisi äkkiseltään luulla yksilösuoritukseksi, mutta kyseessä on mitä suurimassa määrin joukkueponnistus. Samassa köysistössä liikkuvien on jatkuvasti tarkkailtava ja myötäiltävä toistensa liikkeitä. Tiukalla köydellä kenenkään ei kannata tehdä äkkinäisiä liikkeitä tiedottamatta siitä ensin kavereille. Koin sen itse niin sanotusti ”nenän” kautta mitä tapahtuu kun tiedonkulku pettää.

Olin ylittämässä lumisiltaa, samanaikaisesti köysistön vetäjä päätti edetä seuraavan railon yli kunnon loikalla, innostuksessaan hän kuitenkin unohti että tiukassa napanuorassa roikkui kaksi muuta. Keskityin suoritukseeni enkä tarkkailut edessä kulkevan tekemisiä, sillä seurauksella että lensin tyylikkäässä kaaressa. Yritin pitää jäähakun mahdollisimman kaukana kasvoistani, mikä taas johti siihen että nenäni oli ensimmäinen ruumiinosa joka sai pinta kosketuksen jäätikköön. Onneksi lumisilta ei pettänyt alta, sillä railopelastusta opeteltiin vasta seuraavana päivänä. Naureskeli kursin vetäjä vieressä että tasapaino on kun pesukoneella.

Seuraavana päivänä olimme jo huomattavan paljon viisaampia ja tarkkaavaisempia, köysistössä liikkuminen sujui jo kommelluksitta mitä nyt välillä varmistimme täysin väärään suuntaan railoon nähden.

Ensimmäisenä päivänä nousimme paahtavassa auringonpaisteessa Tarfalasta Kebnepakteglaciärenille ja laskeuduimme päivän päätteeksi isfallsglaciärenin kautta, jolla suoritimme myös suuriman osan jääkiipeilystä. Railopelatusta ja jäätikkösuunnistusta harjoittelimme pääasiassa storglaciärenillä. Keli vaihteli viikonaikana hetkestä toiseen, sade seurasi aurinkoa. Kovat tuulenpuuskat olivat hetkellisiä ja kohta taas satoi, naureskelimme että vaihdoimme vaateita yhtä usein ja ketterästi kuin ”catwalking” mallit. Kyytiä saivat hienot uudet monitoimimateriaalit. Sadeasu on sadeasu ja se on riisuttava jos ei halua paahtua auringossa tai hikoilla itsensä läpimäräksi nousuissa. Ainoa todella toimiva kerrasto oli merienovillainen aluskerrasto joka toimi sekä kuumalla että kylmällä.

Erilaiset pelastustoimet olivat kursin pääanti. Miten kiperissä tilanteissa pelastat itsesi liukumasta rinnettä alas tai miten pelastat kaverin hinaamalla hänet ylös railosta tai jyrkänteeltä. Toki meille myös opetettiin ennakoivassa mielessä turvallista liikkumista jäällä ja lumella. Saimme oivan annoksen jäätikköteoriaa ja pääsimme tutustumaan Tukholman Yliopiston jäätikkötutkimuskeskukseen ja eteenkin heidän saunaan josta oli upea näkymä Storglaciärenille. Keli suosi myös vuoristosuunnistamista kovassa sumussa.

Vinssin rakentaminen parista köydenpätkästä vaikutti teoriassa tuvan lattialla helpolta suoritukselta, kunhan muisti miten erilaiset prusikit kiinnitettiin, miten slingejä käytetään jne. Tositilanteessa sormi päätyi kuitenkin suuhun kun kaveri roikkui railossa, köysi oli pureutunut syvään lumeen, slingit eivät tahtoneet riittää ja prusikit liukuivat. Siitäkin selvittiin yhteistyöllä vaikka toiset uhrit tutustuivat railoelämää pidempään kun toiset.

Hieman karmaisi kun railoon hyppääminen osui omalle kohdalle, alas mentiin jään ja lumen valtakuntaan. Alapuolellani ammotti n. 200m syvä railo, lumisillat risteilivät siellä täällä ja tuuli ulisi railon suulla. Railossa ei kuulunut kun veden lorinaa, vettä valui pitkin seinämiä eikä kannattanut nojata seinään jos ei halunnut kastua litimäräksi. Pudotuksen jälkeen, ensimmäinen ajatus oli, että olinko varmasti kiinnittänyt valjaat ja köyden oikein, asia näytti kuitenkin olevan kunnossa koska roikuin iloisesti keskellä railoa enkä saanut jalkojani tuettua mihinkään. Oikealla puolellani roikkui ruotsalainen kanssauhri, hänellä oli asiat hieman paremmin. Hän oli aloittanut railomatkansa keskeltä railoa mutta päätynyt istumaan lumisillalle noin 10m alemmas. Vitsailimme että oliko hänen pelastustiiminsä ymmärtänyt tehtävän oikein, he ilmeisesti yrittivät laskea hänet railon pohjalle nostamisen sijaan.

Tällä kotona olen ylläpitänyt pelastustaitojani vinssaamalla keittiöntuoleja ympäri kämppää, kaikki irti lähtevät nyörit verhoista aamutakinvyöhön ovat tuhannen solmussa, on siansorkkaa, kasia ja muita tarpeellisia solmuja.

Jääkiipeilyssä Riitta näytti mallia. Vapaaehtoisena hän kiipesi ketterästi kun orava pystysuoraa seinää, kahden jäähakun tekniikka ei tuottanut mitään ongelmia. Nepalissa huipun lähestyessä meille muille sen sijaan taitaa tulla ongelmia pysyä Riitan tahdissa.

Riitta veti myös ripeän paluumarssin Kebnekaisen valloituksen jälkeen, Fjälstationenilta Nikkaluoktaan 18km alle 4h. Takana oli fyysisesti raskas viikko, kapusimme joka päivä jäätikölle. Viimeisen jäätikköpäivän päätteeksi kävelimme 7km täydessä pakkauksessa moreenin yli Fjälstationenille ja seuraavana päivänä nousimme Kebnekaiselle 24km, josta nousua 1900m. Allekirjoittanut tuli perässä vikisten ja viimeiset 2h hyttysiä kiroillen. Niitä oli silmissä ja suussa ja ne pikku p… söivät molemmat olkapääni aivan vereslihalle. Riita, pohjoisen tyttönä ihmetteli, että mitä hyttysiä – lapissa ei kuulemma ole hyttysiä.

Tämä etelän cityorava palasi kotiin väsyneenä mutta onnellisena ja monta kokemusta rikkaampana. Tätä juttua kirjoittaessa ajatukset ovat jo lumihuipuilla. Mieli tekisi kovasti jäätikölle, mutta joudun toistaiseksi lokakuuta odotellessa vielä tyytymään pakastimen jääkuutioihin.