Ajatuksia kotiinpaluusta

Ensimmäiset paluun jälkeiset päivät menivät oudossa usvassa, en oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Ystävättäreni oli ihanasti käynyt laittamssa pihan talvikuntoon, sielläkään ei ollut mitään tekemistä. Täyttelin ahkeraan suurta kunnioitusta tuntien pyykinpesukonetta ja muistelin nyrkkipyykkiämme kylmässä viimassa ulkona matkan aikana. Vanhempani ja sisarukseni kävivät tietysti toivottamassa tervetulleeksi takaisin kotiin ja ihmettelemässä kutistunutta olemustani. Olin huomaamatta jättänyt
vuorille 5 kg elopainostani (syynä ei ainakaan ollut ruuan puute, annokset olivat välillä turhankin suuret).

Sitten kului muutama päivä puhelimen, joka vihdoin toimi, ollessa aivan hiljaa. Vihdoin soitin jo ystävättärelleni:"hei haloo, olen palannut, muistatteko!" Selvisi taasen hämäläinen hienotunteisuus ja kohteliaisuus, kaikki olivat ajatelleet, että antavat minun palautua rauhassa muutaman päivän ja viettää aikaa tyttärieni kanssa. Sinänsä kaunis ajatus, mutta kun pää meinasi pakahtua tarpeesta puhua matkastamme ja toisaalta iski paniikki, kuinka kukaan muu kuin Kapua sisko tai veli ymmärtää matkamme kaikkia tilanteita ja niiden eri vivahteita, kuvia, joista voi sanoa:
muistatko!

Mieli oli muutenkin herkkä muutamia päiviä paluun jälkeen. Ajelin kaupungilta kotiin, katseeni hakeutui automaattisesti taivaanrantaan etsien lumihuippuisia vuoria - näin vain sateen harmaannuttamaa taivasta ja aloin itkeä, ei vuoria missään! Ensimmäiset yöt paluun jälkeen kapusin myös unissani ja kaipasin untuvamakuupussiani jonka olin ehtinyt viemään jo pesulaan.

Ensimmäisellä työviikolla olin lentäen Kuopiossa. Kapteeni kuulutti:"tervetuloa lennolle, lentokorkeutemme on 5500m." PAMG! Mieleni teki hypätä ylös ja huutaa kaikille, että hei, olen toissaviikolla ollut jalkaisin tässä samassa korkeudessa! Istuin hiljaa paikallani silmieni kostuessa kyyneleistä ja muistelin upeita maisemia Kala Pattarin harjanteen (5545m) huipulla.

Minä, niinkuin kaikki meistä, olen saanut vastata kysymykseen: millaista oli? Vakiovastauksekseni on tullut: elämäni upein reissu josta en päivääkään vaihtaisi pois! En vaihtaisi pois sitä Everest BC:n päivääkään, jolloin tähän astisin elämäni syvin uupumus meinasi kaataa minut. Ainoastaan muiden Kapuajien empaattisuus ja tuki olivat keinot joilla jaksoin Lobucheen. Tämä päivä tulee säilymään aina muistoissani, kiitos vielä kerran teille kaikille tuestanne!

Paluun jälkeen odotusta herätti tietysti mahdollisuus päästä Villen kanssa Huomenta Suomen aamulähetykseen kertomaan Kapua 08 projektista. Lähivuosien pahin lumimyräkkä ravisteli pääkaupunkiseutua kun paikalla studiolla piti olla klo 5.50. Villekin oli onneksi tottunut matkalla aikaisiin herätyksiin ja hän saapuikin ihmeen virkeänä ja ajoissa :)

Ehdimme muutaman kuulumisen vaihtamaan ennenkuin minua ohjattiin meikattavaksi. Kyllä miehillä on helppoa, he ovat luonnostaan niin komeita, ettei heitä tarvitse restauroida! Sanna Kiiski ehti myös muutaman sanan vaihtamaan kanssamme ohjelman kulusta ennenkuin olikin jo aika mennä studioon. Oloni oli koko ajan levollinen ja oli hieno tunne päästä kertomaan Kapua projektista ja kokemuksistamme sekä tietysti aktivoida kuuntelijoita tukemaan meitä vielä, jotta koulu / Kapuaja tavoite saavutettaisiin. Hieno kokemus.


Sain muuten töissä myös palautetta, että olen matkan jälkeen ollut seesteinen - ja toiveen, että se jatkuisi mahdollisimman pitkään! Jos tämä seesteisyys katoaa, tiedän ainakin mistä sen löytää uudelleen, VUORILTA!


Tässä yhteydessä myös suuret kiitokset kaikille teille joiden avulla olen saanut lähes 16.0000 euroa ohjattavaksi Nepalin lasten kouluolojen parantamiseen!

Ajatuksenani onkin syntynyt, että haluaisin muutaman vuoden kuluttua palata Nepaliin ja päästä katsomaan mitä avustusrahoilla on saatu aikaiseksi. Tämä myös haasteena muille Kapuajille!

Rauhallista Joulun odotusta kaikille t. Päivi

Kotiin palanneen trekkaajan muistolista

* Kotiin paluusta kulunut 2 viikkoa ja 3 päivää.
* Haikeudella yhteistä retkeämme muistelen.
* Nuo kaksi kuvaa koskettavat ja huikaisevat.
* Ravintoaineista vain inkivääriä en vieläkään halua.
* Painoni putosi vain 2 kg > sherpa stew ja dalpath maistuivat
* Mitään liikuntaa en ole vielä harrastanut.
* Ei ole erityisesti ollut reissun jälkeen nälkäkään.
* Suoliston toiminta alkaa nyt vasta olla ihan normaali.
* Nukuttanut on kovasti, siellä totuin pitkiin uniin.
* Täällä oli Karjalaisessa iso juttu viime lauantaina.
* Nyt ei ole tiedossa enää julkisuutta.
* Pipoja olisi pitänyt tuoda laukullinen.
* Kotona Heini väittää, että minä en ole vielä kokonaan läsnä, puhe menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos vaikutusta tekemättä.

Nyt tuntuu jo siltä, että sopeutuminen arkeen alkaa olla valmis.
Omasta puolestani toivotan mukavaa joulun odotusta teille kaikille, jotka olette projektiamme seuranneet!

Hei

Maa on vielä Helsingin seudulla lumen peitossa mutta pakkasta ei lainkaan, perinteinen loskakeli... Ensimmäinen adventtikin lähestyy. Pikku hiljaa orientoituu taas tähän suomalaiseen elämänmenoon, vaikka ajatukset ovat olleet kaukana ja korkealla, en vielä näe lähelle?

KAPUA 08 -matka oli itselle fyysisesti raju reissu. Omien päiväkirjamerkintöjen mukaan keskikulutus oli n. 3000-4000 Kcal/trekkausvuorokausi ja kun siihen laskee vielä perusaineenvaihdunnan joka minulla on n. 1600 Kcal/vrk, kului päivässä energiaa 4500-5500 Kcal. Huiputuspäivänä energiankulutus oli 5400 Kcal. Tutkimusten mukaan 4000 Kcal (16,7 MJ) vuorokautinen energiatarve on jo harvinaista. Itse laihduin koko matkalla 6 kg. Rasvojen lisäksi lähti myös lihasmassaa. Suurin osa meidän syömästä ravinnosta oli hiilihydraatteja, proteiineja niukasti, myös kuituja saatiin vähän. Olen ollut viime viikot aika kuivassa kunnossa. Vaaka on ilmeisesti rikki, kun paino ei tahdo nousta. Onneksi tulee joulu!

Matka on takanapäin, vain muistot kuultaa taivaanrannassa. Ei oikein ymmärrä, missä olen ollut. Mieli työstää, monet ajatukset ovat vielä hyvinkin sekavina päässä, mutta eiköhän ne selviä - ajan kanssa.

Lämmintä joulun odotusta kaikille tukijoille ja lukijoille, parasta vuodelle 2009!

Ari

Helppoa elämää.

Nepalilaisen perunan syöjästä sohvaperunaksiko tässä nyt ollaan muuttumassa? No ei sentään, mutta kaihoisasti ajattelen niitä aikoja kun pakkasimme trekkaustavaraa Arin ja KP:n kanssa Aventuran vihreisiin kasseihin Kathmandulaisessa hotellissa hiki hatussa. Kello kävi jo pikkutunteja ja muutaman tunnin päästä oli lähtö Luklan koneeseen ja kohti maailman kattoa! Vähän kai hirvitti kun ylipainoa kassille oli kertynyt hauiksella punnittuna ainakin 10 kg! Ei se silloin kovin unohtumattomalta tuntunut. Näköjään asiat ja tapahtumat saavat kermavaahtoa reilusti päällensä kun niitä muistelee vähän ajan päästä. Toki meillä ukkojen kanssa hauskaa oli!

Yllätän itseni kertomasta ihmisille arvoituksellinen virne naamalla uusista suunnitelmista. Janne, olet vasta tullut kotiisi tähänastisen elämäsi suurimmalta seikkailulta! Muistoja ja kokemuksia on uskomaton määrä ja elämyksiä vaikka muille jakaa. Mutta kun ei ole syytä nousta sohvalta ja lähteä lenkille jos ei ole uutta tavoitetta ja seikkailua tiedossa. Ainahan niitä on vastaan tullut, mutta jatkuvasti on mielessä vuoret, jäätiköt, lumiseinät ja huomaa hiplaavansa kotona illat pitkät köysiä, hakkuja ja jäärautoja.

Mukavalta näyttää kun Rokualla ajetaan latuja ja valkoinen, puhdas lumi peittää maan. Reippaat ihmiset kansoittavat ladut ja lumikengät odottavat ensimmäisiä ryhmiä vaaroille vaeltamaan. Pikkujoulukausi on huipussaan. Kinkkua syödään ja kuusen alla käy kuhina kun pukki jakaa lahjoja iloisille juhlijoille. Mieleen palaavat usein yltäkylläisyydestä tietämättömät lapset vuoristokylissä ja Kathmandun kaduilla. Meillä on erilaista elämää kuin heillä. Ilonaiheet ja ongelmat ovat erilaisia. Kuitenkin parasta mitä voi olla on lapsen heleä ja iloinen nauru ja aito ilo hänen kasvoillaan. Lapsen ilo tuo hyvän olon sisimpään, olimmepa missä päin maailmaa tahansa.

Janne

Terveisiä Kemijärveltä!

Nyt on tasan kaksi viikkoa kotiinpaluusta. Mielenkiintoista ja onnellista oli, että pimeän ja märän kauden jälkeen lumi tuli kanssani Lappiin. Ajaessamme Rovaniemen kentältä kotiin alkoi sataa lunta ja aamulla herätessäni maa oli valkoinen. Ja lunta on tullut lisää niin, että ladut ja rinteet ovat käytössä. Hiihtokauden alkaminen on helpottanut kovasti sopeutumistani arkeen.

Kotiinpaluun iloa ja tyytyväisyyttä lisäsivät perheen ja ystävien tapaamisen ohella ehdottomasti saavutetut tavoitteet! Erittäin suuri kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet tukemiseeni rahallisen tavoitteeni saavuttamisessa ja ylittämisessä! Nyt todella koskettavan kouluvierailun jälkeen voin kertoa kaikille, että rahoilla tehdään oikeita asioita. Vanhempien, opettajien ja koko kyläyhteisön suhtautuminen lapsiin ja koulunkäyntiin oli niin innostunutta ja arvostavaa. Ja lasten aktiivisuus ja ilo koulunkäynnistä oli uskomatonta!

Huom. Keräys jatkuu marraskuun loppuun!! Vielä ehtii osallistua!

Island Peak:n huiputtamisella hehkutan mielessäni usein! Unohduksiin on painunut lähes sietämättömän kova fyysinen ponnistus ja tunne, ettei koskaan enää! Päinvastoin; maailman vuoret kimaltelevat jäässä ja auringossa mielessäni ja kutsuvat minua uusille valloitusretkille! Näin siinä kävi. Ja näin arvelinkin käyvän jo etukäteen.

Se minkä toivoisin säilyvän mielessäni ja vaikuttavan elämääni jatkossa, oli matkalla jälleen kerran kirkastunut huomio vaatimattoman elämän onnellisuudesta. Tarkoitan tietenkin materiaalisesti vaatimatonta.

Kapualaisia on ikävä! Olitte niin ihania matkakumppaneita!

Tässä päällimmäisiä ja vielä tarkemmin analysoimattomia tuntoja!

terveisin Riitta

Tervehdys Espoosta,

Saunalahdella on jo jääkuori jota peittää silkinohut lumihuntu. Ajatukseni palaavat Gorakshepin varhaiseen aamuun. Luonto kutsui ennen auringonnousua kuten niin monesti muulloinkin, hapuilin untuvatakkia ja otsalamppua joka löytyi makuupussin uumenista (pussissa majaili kaikki tekninen laitteisto pattereista ja kameroista steripeniin, joka on ultraviolettisäteillyllä toimiva vedenpuhdistuslaite.)

Samalla käynnillä poikkesin takaovesta ulkona ihailemassa tähtitaivasta. Majatalon edustalla on kuivunut jäätikköjärvi jota peitti valkoinen huuru. Maailman korkeimmat, kuunloisteessa peilaavat lumihuiput ympäröivät minua ja loputon tähtitaivas tuikki yläpuolellani. Tunsin olevani maailman onnekkain pieni mammutinmetsästäjä.

Elämän suuret hetket koostuvat usein hyvinkin yksinkertaisista asioista. Goraksepissä kokemani aamuyön hetket tulevat ainutlaatuisuudessaan aina pysymään mielessäni.

Island Peakin huiputus oli toki mukavaa ja tunnen suurta iloa ja ylpeyttä niiden puolesta jotka joutuivat pinnistelemään viimeisetkin voimavaransa päästäkseen huipulle.

Ryhmän voimavara on suurempi kuin yksilöiden summa. Tämän saimme kerta toisensa jälkeen todeta matkan aikana. Nousu Lobuchesta Goraksepiin ja sieltä Kala Pattharille ja seuraavana päivänä retki Everest Base Campille ja takaisin Lobuchen vei mehut meistä kaikista. En osaa edes ilmaista miten suuresti Ihailen ja kunnioitan sitä yhtä joukossamme joka suuren uupumuksen lannistamana vielä jaksoi kerätä viimeiset voimansa, taistella loppuun saakka ja vielä hymyssä suin. Tällaisia arkipäivän sankareita jotka eivät hevillä luovuta antavat voimaa meille kaikille jaksaa eteenpäin. Ryhmän voimavara ei aina ole se joka kulkee keulilla vaan se joka luo uskoa koko ryhmään. Itse kukin koki erilaisia notkahduksia matkan aikana, tuntui todella hyvältä saada ryhmältä hyväksyntää ja tukea oikealla hetkellä ja helpotti huomattavasti paluuta normaaliin päiväjärjestykseen.

Elämä on hiljattain palannut tällä ennalleen, päivät vain ovat kovin lyhyitä kun neljän maissa pimeän laskeutuessa tekee mieli paistettuja perunoita ja teetä ja sen jälkeen rupeaa tähyilemään makupussia. Valotkin tuppaavat jäädä yöksi päälle kun Atti ei ole niitä sammuttamassa.
Kamuja ikävöiden,

Mia

2.-3.11.2008

Namaste Chukumista 2.11.

Tänään lähdimme ensimmäistä kertaa perääntymään. Laskeuduimme Kumbun laaksosta Kohti Dingbochea, jossa nautimme juhlalounaan, pizzaa ja kokista. Sieltä nousimme kohti Chukumia joka on viimeinen pysähtyminen ennen Island Peakin B.C. Päivä oli leppoisaa vaihtelua edellisen päivän koettelemuksille. Aamupäivällä pysähdymme pienen yakitilan pihalle nauttimaan teetä ja henkeäsalpaavasta näköalasta Ama Dablamille. Jannekin pääsi vihdoin kuvaamaan kaunista vuoripuroa. Vaihtoehtoinen reitti olisi kulkenut Kangmanha-solan kautta 5535 metrissä, päätimme kuitenkin yhteistuumin kulkea pidempää, mutta helppokulkuisempaa reittiä Khumbu laakson kautta.

Illallisen aikana saimme hiukan tuntumaa tositoimiin. Pimeys oli jo laskeutunut kun otsalamppujen saattue lähestyi majataloa ja erittäin ryytynyt Island Peakiä huiputtanut saksalaisporukka liittyi seuraamme. Parin päivän päästä olemme toivottavasti, samassa tilanteessa ;)

Hoidimme iltatoimet ulkona, tähtitaivas oli tyrmäävä, tähdenlennot risteilivät taivaalla, arvaatte varmasti mitä toivoimme.

Maanantai aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Nautimme aamuteen ulkosalla, harvinaista herkkua. Aamu-unisille tarjottiin aamutee sänkyyn. Muuten päivä on mennyt leppoisasti leväten auringossa. Samuli on koko päivän virittänyt kiipeilyvälineitä ja piti meille alustavan huiputusbriifauksen.

Jokapäiväset askareet tuntuvat näillä korkeuksilla välillä haasteellisilta. Kävimme tänään ensimmäistä kertaa pesulla sitten Namche Basarin, ämpäri kuumaa vettä kivellä ja huimat maisemat ympärillä. Hampaitten pesu tukkoisella nenällä vaatii hiukan näppäryyttä, haukkaus ilmaa ja harjaus. Silti tuntuu että happi loppuu.

Täällä asiat ovat muuten paremmin kun hyvin, mitä nyt sairasttellaan eriasteisia flunssia ja vatsavaivoja. Henki on hyvä ja tunnelma tiivistyy. Huomenna jatkamme perusleiriin ja siitä sitten huipulle.....

Kiitos kaikista kannustusviesteistä. Terkkuja ja haleja kaikilta kaupuailta,Mia

12.11.2008

Kapuajat koti-Suomessa!


KAPUA 08 ryhmä palasi 12.11. iltapäivällä Suomeen lähes kuukauden pituiselta matkaltaan. Kiipeilysaavutukset ovat nyt selvillä, mutta keräykseen voi osallistua vielä marraskuun loppuun asti tekemällä lahjoituksen jollekin alla olevista Pelastakaa Lapset ry:n keräystileistä viestillä "KAPUA":

Nordea 101730-210727
Okopankki 572411-238692
Handelsbanken 313130-1117951
Sampo 800018-71026424

Lahjoituksen voi myös tehdä verkossa tästä.
Keräyslupa OKU 2061 A

Nyt keräyspotissa on jo yli 65 000 euroa. Lopullinen keräystulos julkaistaan marraskuun lopussa Kapuan sivuilla www.kapua.fi

t.Suvi, Kapua koordinaattori

11.11.2008

Kotimatka alkaa!
Viimeiset auringonsateet kerattiin tarkasti talteen ennen paluuta marraskuiseen kotimaahan. Myrsky on kuulemma riehunut Etela-Suomessa. Jo aamulla aurinko lammitti mukavasti uima-altaalla ja moni kavi virkistaytymassa altaalla ennen lentokentalle siirtymista. Puhe siirtyi jo vakisin kotimaan asioihin ja aurinkoa oikein tankattiin pimean talven varalle.
Hotellilta lahdettiin 11.30 kohti lentokenttaa, jossa alkoi oikein turvatarkistusten sarja. Ennen kuin kentalle paasee edes sisalle yksi turvamies tarkistaa passit ja lentoliput, laukut menevat ensimmaisen tarkistuksen lapi ja sama meininki jatkuu lapi kentan. Kylla oli laukut tarkistettu! Kaiken jonottamisen jalkeen, kun vihdoin paasimme bussista ulos koneelle, intialaisen koneen henkilokunta halusi myos tarkistaa kasimatkatavarat.
Siina kuumuudessa ja ihmisvilinassa meinasi huumorintaju jo loppua, mutta matkaan paastiin vihdoin.

Delhi ei nayttanyt meille kauneinta puoltaan. Sellaista saastesumua en ole ikina nahnyt. Tulomatkalla olimme niin myohaan Delhissa, etta ymparistoon ei niin kauheasti kiinnittanyt huomiota. Mutta nyt keskella paivaa ei auringonsadetta missaan, puut harmaita polysta ja aurinko paistoi taivaalla oranssinpunaisena saastesumun lapi. Ilmaa oli vaikea hengittaa. Vasymys alkoi painaa matkalaisia ja nalka kurni mahassa, kun lounas oli jaanyt valiin. Hotellimme oli ilmoitettu sijaitsevan lentokentan laheisyydessa, mutta bussimatka kesti lopulta tunti ja viisitoista minuuttia. Liikenne ja ihmisvilina olivat hurjia. Lapset kerjasivat autojen seassa muutamaa kolikkoa ja leikkivat liikennevaloissa piilosta. Vaarallisen nakoista touhua. Paikallinen opas selitti minulle, etta naille lapsille on maksettu siita, etta he kerjaavat rahaa kadulla ja etta useimmat eivat ole syntyperaisia intialaisia vaan ovat tulleet maahan muualta esim Bangladeshista.
Hotelli oli oikein siisti, mutta nalkaiset matkalaiset kun yrittivat tilata paivallista, homma meni sekamelskaksi. Tarjoilussa henkilokunta ei oikein pysynyt perassa mika kippo kuului minnekin eivatka osanneet avata olutpullon korkkia. Ai etta. Mutta lopulta ruoka oli hyvaa ja sita oli riittavasti! Vietimme sekamelskasta huolimatta mukavan viimeisen yhteisen illan. Nautimme Riston laulusta ja muistimme Samulia muistikirjalla, johon on hyva kirjata seuraavan ryhman aamiastilaukset. Varsinkin sen kuka on tilannut mitakin. Uskomattoman usein sattui niin, etta joku unohti aamulla mita oli illalla tilannut ja sotku oli valmis. Kiitimme siis Samulia kestavyydesta, karsivallisyydesta ja ryhman urheasta ohjauksesta huipulle saakka. Ja myos huipulta alas. Masut taynna kommimme peittojen alle odottamaan huomista lentoa kotimaahan.

Kaikki hyva paattyy aikanaan, niin tamakin retki. Viela on hetki aikaa osallistua keraykseen ja lisata pottia Nepalin lasten hyvaksi. Nyt keratylla summalla voi rakentaa noin 12 5-luokkaista koulua, samanlaista missa kavimme tutustumassa. Olisihan se hienoa jos kouluja voisi rakentaa vaikka 14! Yksi jokaista kapuajaa kohti.

Terveisin,
Tanja ja Tuula

10.11.2008

Vapaa päivä!

Aurinko on paistanut ja hellinyt trekkauksesta rasittuneita lihaksia aamusta iltaan! Nepal on näyttänyt meille kaikki kasvonsa kovasta pakkasesta hiekkamyrskyyn ja leppoisasta aamuauringosta illan kosteaan lämpöön. Luultavasti kaupustelijat ja kerjäläiset ovat saaneet tänään osansa kapualaisten hupenevasta matkakassasta; sen verran tehokkaasti on ollut porukka kaupungin hulinassa tuliaisten ostossa ja Kathmandun kulttuurikaupungin tarjonnasta nauttimassa. Illalla on tapaaminen Tukin henkilökunnan kanssa ja luvassa on retken kohokohtien muistelua ja hyvää ruokaa paikallisessa ruokapaikassa.

Olemme ansainneet nämä muutamat tunnit uima-altaalla ja hyvät yö unet puhtaiden lakanoiden välissä! Nyt jo tuntuvat kaukaisilta yöt kosteissa ja kylmissä yöpaikoissa, jakinlannan tuoksuiset teetuvat viiden kilometrin korkeudessa ja likaiset ja rasituksesta voipuneet trekkaajakaverin kasvot viimeisessä ponnistuksessa Island Peakin huipulla! Nepal on vastakohtien maa. Olemme nähneet valtavan kirjon tämän maan elämästä. Kuitenkin Kathmandusta jää mieleen viaton hymy lapsen kasvoilla joka lepää rahaa pyytävän äidin käsivarsilla Thamelin kaoottisen liikenteen ruuhkassa.

Janne

9.11.2008

Hyvää isänpäivää!

Isänpäivä valkeni Luklassa aurinkoisena joskin hiukan viileänä. Olimme valmiit lennolle Katmanduun. YetiAirin Twin Otter, lento nro 2. Hiukan sekavin tuntein astuimme koneeseen, monen mielessä tuntui olevan pelkoa, riittääkö matka (525m)? Kaasut täysille ja alamäkeen ja niin vain kone ponnisti ilmaan ja olimme matkalla Katmanduun...

Muutaman tunnin kuluttua tutut Sanker -hotellin jylhät piirteet näkyivät... Kirjautuminen... Lämmin suihku... putsaus ja puunaus ja retkikunta oli valmis shoppailemaan.

Klo 14 olimme valmiit opastetulle kaupunkikierrokselle – Pashupatinathin hindutempelit ja Bouddhanathin buddhalainen stuba. Monen mielen hiljensi ruumiinpoltto ja vaikuttavat kertomukset temppeleiden historiasta jne.Illalla suuntasimme Everest Steak Hausiin syömään kilon pihvit kun proteiinin saanti oli jäänyt vaelluksen lomassa hiukan niukaksi runsaiden hiilareiden takia... Ja niin vain isänpäivän ilta ja täysi vatsa oli valmis nukuttamaan väsyneet kapuajat.

Namaste...

Ari

8.11.2008

Viimeinen trekkipäivä

Heräämme Namchessa kuuden aikoihin pakkailemaan, aamiainen on tilattu seitsemäksi. Edessä on yksi pisimpiä trekkipäiviä. Kevelyaikaa tarvitaan n. 8 tuntia, että päästään päämääräämme Luklaan.

Liikkeelle lähdemme klo 8 ja kävelemme läpi Namchen basaarikatujen, joilla on jo täysi hyörinä. Erityisesti jäi mieleen miehet, jotka seisoivat vierekkäin torin laidalla molemmilla vuohenpuolikkaat kädessä kuin salkut. Sittenpä olikin edessä pitkä alamäki. Auringon noustessa ylemmäksi pysähdyimme keventämään asusteita. Eipä sitä muistanutkaan, millaisen mäen nousimme Namcheen tullessamme.

Pikkuhiljaa porukkamme venyi pituutta, kärjen muodostivat seniori ja juniorit. Itse kävelin milloin missäkin seurassa. Jostain syystä olin melko hiljainen, niin että yks jos toinenkin kyseli, mikäs sinua vaivaa. Vastailin vältellen, että kaikki ihan kunnossa. Kaikki olikin kunnossa, minusta vaan oli niin haikeaa kävellä noiden maisemien halki tietäen, että menee ainakin mitä aika ennen kuin niitä uudelleen näkee.

Ennen lounastaukoa kuvailin vähän maisemia, lapsia, zoskiosruuhkia. Erityisesti mieleen jäi pikkupoika, joka oli tennareitaan pesemässä kadun varrella. Riippusilta toisensa jälkeen tuli ylitettyä, niitä kävellessä konkretisoitui noiden seutujen taakse jääminen. Ennen lounasta pysähdyin yksinäni teelle, samaan paikkaan pysähtyi myös saksalainen mies. Hänen kanssaan nautimme kupilliset ja vaihdoimme kuulumiset. Hän oli myös paluumatkalla. Eläkkeelle jäätyään tämä oli hänelle jo 10. trekkausretki Nepaliin. Osa meidän ryhmästä käveli ohitseni, huutelin perään helou, mutta ei kukaan kuullut.

Sittenpä erottuamme saavuin pian lounaspaikkaan, jossa suuri osa porukasta olikin jo paikalla. Syögtiin pääasiassa pastaa ja vähän elvyttiin alkumatkasta. Olihan jo matkamme kestänyt yli 5 tuntia. Vielä Riitta kävi kysymässä, että onhan kaikki ok! Kyllä, kyllä kaikki on ok! Haikeus matkan päättymisestä ja koti-ikävän tunteet sekaisin veti vaan hiljaiseksi.

Loppumatka sujui lähes huomaamatta, muutamia zoskiosruuhkia levähdysistuskeluja. Sitten viimeisen puolen tunnin kävelin Lakpan seurassa ja kyselimme toistemme elämästä ja kuinka ollakkaan saavuimme Luklaan kuin huomaamattta, tosin paita märkänä. Majoituimme Himalaja Lodgeen, aivan lentokentän läheisyyteen. Istuimme sitämukaan kuin saavuimme ravintolan puolelle ja useimmille meille tuntui olevan tarpeen huuhdella pölyt oluella kurkusta.

Kari-Pekka

7.11.2008

Aamulla heräsimme jääkylmistä huoneistamme kaikki kuitenkin tyytyväisinä tasokkaaseen nukkumispaikkaamme. Olin käynyt illalla suihkussakin, joka tipahteli muutaman pisaran voimalla, mutta lämmintä vettä ja olo oli upea viimeisissä melkein puhtaissa vaatteissa. Pikku hiljaa päivän ja matkan kuluessa ilo huiputuksesta alkoi vihdoin herätä, kun uupumus oli täysin ohi.

Kuljimme pitkän matkan Namche Bazaariin saakka. Jostain syystä hakeuduin kulkemaan poikkeuksellisesti yksin. Halusin nauttia maisemista ja keskittyä kulkemiseen. Matka oli upea. Ero kylmään kiviseen erämaahan, josta olimme tulossa oli huikea. Nyt rinteillä kasvoi pensaita, lehtipuita ja kohta havupuitakin. Kukkia näkyi polun varressa. Ohittamissamme kylissä oli pysyvää asutusta. Näkyi lapsia. Sää lämpeni koko ajan ja lopulta kuljin sortseissa ja pelkäsin ihoni palavan. Mikä ero menneeseen viikkoon! Ihan paratiisimainen tunnelma! Polku kulki metsäisissä hurjissa rinteissä väliin ylös väliin alas. Kaukana alhaalla laakson pohjalla kohisi joki. Ja kaiken yllä edelleen lumihuiput, joista Ama Dablam lähimpänä. (Samuli kertoi, että Ama Dablamin rinteeltä oli pudonnut kuolemaan kaksi Brittiä pari päivää sitten.) Taakse katsoessa näkyi vielä komeasti Mount Everestin massiivi.

Iltapäivällä olimme jälleen kaikki koolla majapaikassamme ja lounaan ääressä hehkutimme ja kertailimme huiputustamme yhä uudelleen.


Riitta

6.11.2008

Kauas on pitkä matka, ja takaisin vielä pitempi. Tämä päivä on mennyt aika lailla huiputuksen jälkeisissä tunnelmissa ja palautumisessa. Pakkanen ja minä emme sovi samaan telttaan, kun vielä hiekkamyrskyn jäljiltä koko teltta, tavarat, silmät ja suu olivat pienen hienon hiekan peittämiä. Huiputuksesta palautumista vaikeutti kylmyys, kun ei oikein saanut nukutuksi eikä itseään lämpimäksi, vaikka makuupussin päälle oli vielä kiedottu untuvatakki.

Täytyy kyllä myöntää, että siinä aamuyön tunteina kun vielä tajusin, että flunssa iskee kunnolla nyt päälle, jos olisin voinut, olisin soittanut kotiin, että ok, homma tehty, voit tulla hakemaan minut pois täältä. Jätän siis mielelläni base campin taakseni.

Onneksi täällä kun aurinko nousee niin päivälämpötilat nousevat nopeasti. Juhlistimme huiputuksen onnistumista aamupalalla kuohuviinihömpsyillä ja mielialakin alkoi kohota. Huiputuksen tapahtumiin ja tunnelmiin palattiin monta kertaa niin puheissa kuin ajatuksissa ja varmaan monta kertaa vielä tulevaisuudessakin. Island Peak on ollut niin vahvasti läsnä koko ajan melkeinpä vuoden ajan, että aika tyhjä olokin on varmasti hetken päästä, kun tajuaa, että huiputus on todella tehty. Ja valtava stressi poistunut kun tajusin, että olen ylipäätään jaksanut täällä. Niin Kala Pattarin, Everestin base campin kuin huiputuksenkin. Mutta rasitus teki tänään tehtävänsä. Ikinä ei ole reppu painanut niin paljon kuin tänään ja jalat olivat väsyneet. Pienikin ylämäki tuntui ihan mahdottomalta. Aika kaukana ollaan kotoa eikä täältä kuitenkaan pääse pois kuin tassua toisen eteen laittamalla. Eli kyllä se kävely sieltä löytyi ja tänään pääsi nauttimaan maisemista kun tulimme alas noin 8 tuntia alle 4000 metriin. Karuista base campin maisemista laskeuduimme puurajan alapuolelle kylien, peltojen ja metsien keskelle.

Olimme niin myöhään majapaikassa, että saimme kulkea kuun ja tähtien loisteessa emmekä kaivaneet repuista otsalamppuja. Upea kokemus kulkea öisellä polulla. Pääsimme yöksi aivan uuteen majataloon ja mikä hihkuminen ja riemu kuului huoneista, kun väsyneet kulkijat huomasivat ylellisyyksiä huoneissa. Valo, naulakko ja roskis kuuluivat huoneiden vakiovarustukseen! Huoneet olivat jopa tapetoitu! Ihanaa ylellisyyttä base campin jälkeen, odotan hyviä unia.

Kotia kohti,

Tanja

---

6.11.2008 - Ann-Cristine

DAGEN EFTER...

Vaknade efter ca 14 timmars sömn, utvilad men med sovsäcken, kläderna och håret fult med sand efter gårdagens sandstorm. Vi som kom ner från Island Peak senare råkade ut för en hård storm som yrde omkring all sand i dalen runt base campen. Riitta och jag kom tillsammans och ibland måste vi stanna och vända ryggen mot vinden för att kunna andas och för att inte falla omkull i den hårda vinden. Päivi kom och mötte oss, hon såg till att vi kom in i tältet och skötte om oss på bästa sätt. På morgonen var jag fortfarande svart i ansiktet av all sand och det var hopplöst att putsa bort sanden som t.o.m. trängt in i tältet. Alla savetter var stelfrusna och vattenpåsen hade frusit under natten, det var ca -10°C då vi vaknade.

På eftermiddagen och kvällen hade så gott som alla krupit in i sovsäckarna direkt, så vi träffades igen först på morgonen, då blev det glada kramar och lyckönskningar, det var roligt då alla som försökta komma upp på Island Peak klarade av pärsen.

Efter en ordentlig frukost med risgrynsgröt, nygräddat chiapatta, omelett och varm tonfiskröra + en skvätt skumpa, började vi ”hemfärden”. Vid 10-tiden gick vi iväg, först till Chukhung där vi skulle packa om för att få med de saker vi inte behövde vid base campen. Bärarna hade dock inte ännu kommit med våra kassar så vi fortsatte färden mot Dingboche. Vi gick neråt, först genom ”havstornsdalen”, där vi smakade på några övermogna bär, de är sötare än hemma med en svag smak av apelsin. I Dingboche åt vi lunch och de flesta drack ett glas stärkande havstornsjuice.

Vi gick vidare i fint väder, inga stormar idag, och njöt av att komma neråt. Krafterna kom tillbaka och efter gårdagens kämpande och det kändes bra att igen kunna gå i någorlunda normal takt, efter att i nästan två veckor har gått som sengångare.

Vid mörkrets inbrott, ca 17.30-tiden, kom vi fram till vårt nattkvarter i Deboche. Lodgen var splitterny (hade varit i bruk 26 dygn), och kändes lyxig efter tältlivet.

Varm dusch och hårtvätt var underbart, lite renare kläder och mat – livet ler åter och det ska bli skönt att sova inomhus igen!

Atti

4.11.2008

Herätys oli sen verran varhainen, ettei aamuaurinko ehtinyt lämmittää vielä yön jäljiltä jääkylmää huonetta. Laukkujen pakkaaminen sujui jo rutiinilla ja ne jätettiin jälleen kerran kantajien huomaan. Mukaan otettiin vain kahden päivän telttamajoitukseen ja kiipeilyyn tarvittava välttämätön kama. Loput jäivät Chukkungiin odottamaan paluutamme. Varastoitavan tavaran määrä pani miettimään....turhaa vaiko tärkeää. Tärkeää ja tarpeellista kuitenkin kaikki!

Aamiaistunnelmassa oli aistittavissa selvää jännityksen makua. Matkan todellinen huipennus oli alkamassa ja se paistoi selvästi kaikkien kasvoilta. Polku Island Peakin perusleiriin oli suhteellisen helppokulkuinen, korkeusero noin 200 m. Itse Island Peak seisoi korkeampien vuorien välissä näyttämättä silti lainkaan vähäpätöisemmältä, kuin toivottaen meidät tervetulleeksi Himalajan korkeimpien vuorien keskelle.

Perusleiri sijaitsi Island Peakin ja jääkauden muodostaman moreeniharjun välisessä laaksossa. Harjun toisella puolen oli valtavan kokoinen jäätikköjärvi. Leiri muodostui kymmenistä värikkäistä teltoista, joiden keskellä seisoi kivistä kasattu toiletti, jonka käyttö vaati aikamoista uskallusta sekä hajun sietoa, että tähtäyskykyä. Jota kaikkea löytyi, maassa maan tavalla tai maasta pois!!!

Lounaan jälkeen harjoittelimme jyrkässä rinteessä köydessä nousukahvalla nousua ja kahdeksikolla laskua. Tässä vaiheessa se tuntui vielä hyvinkin helpolta. Tokka Tiibetin lumikukkoja oli saapunut seuraamaan harjoitteluamme, niitä taisi olla paikalla peräti täysi tusina.

Harjoittelun päätyttyä nautimme päivällisen ja pakkasimme tulevaa yötä varten tarvittavat varusteet valmiiksi päiväreppuihimme. Päivän auringonpaisteisista lämpimistä teltoista ei ollut enää tietoakaan vaan pakkanen oli tainnut laskea jo miinuksen puolelle. Mitenkähän saamme juomavedet pysymään sulana ?

Terveisin Marja

5.11.2008

Sain juuri puhelun ryhmän oppaalta Samuli Mansikalta, kahta kapuajaa lukuunottamatta koko ryhmä on tänään saavuttanut Island Peakin huipun, 6189m!!!

ÄLYTTÖMÄSTI ONNEA KOKO POPPOOLLE!!!!

Huiputusprosentti on aivan mielettömän hyvä! Vain Päivi ja Risto joutuivat jättäytymään pois viimeiseltä nousulta, ilmeisesti poskiontelontulehdus/jalkavaivojen takia.

Päivä oli kuulemma älyttömän raskas, mutta kaikki voivat hyvin ja ovat palaamassa nyt hyvää vauhtia alas.

Jäämme odottamaan ryhmän kommentteja, kun ovat jälleen linjoilla.

Vielä kerran ONNEA ja turvallista paluumatkaa!

t.Suvi, Kapua koordinaattori
---
5.11.2008
Island Peak Base Camp

Herätys 01:00. Osa oli nukkunut levottomasti muutaman tunnin, osa ei ollenkaan. Pastapitoinen aamupala naamariin ja menoksi. Etenimme ryhmänä pimeässä kivikkoista ja jyrkkää polkua verkkaisesti ylöspäin kohti Island Peakin jäätikköä. Yö oli kaunis mutta kylmä ja varpaat oli jäässä lämpöpaukuista huolimatta. Jäätikön reuna saavutettiin lopulta noin kello 8:00.

Kiipeilyvarusteiden säätäminen vei puolisen tuntia, jonka jälkeen pääsimme etenemään 3-5 hengen köysistöinä läpi jäätikön kohti huippuharjannetta. Taivaltaminen lähes kuudessa kilometrissä oli tuskaista ja välimatkat köysistöjen välillä kasvoivat. Lopulta huippuharjanne kohosi edessämme epätodellisen korkeana ja lähes pystysuorana. Vaan ei siinä mikään auttanut kuin nousukahva kiinni kiinteään köyteen ja tuskainen hilaaminen alkoi ylös 150 metristä seinämää. Eteneminen tapahtui pari-kolme vetoa ja jalan nostoa kerrallaan. Köydet notkuivatkin pian puuskuttavista kapuajista, jotka kuluttivat seinämällä puolesta tunnista reiluun tuntiin sekä kaiken jäljellä olevista energiavarastoistaan. Köyden yläpäässä kaikki olivat aivan loppuja. Huipulle oli kuitenkin vielä noin 70 korkeuserometriä harjannetta pitkin. Tämä tarkoitti lisää kiinteitä köysiä ja armotonta runttausta. Lopulta sitä oli niin väsynyt, että huipulle saavuttiin lopulta puolivahingossa.

Maisemat huipulla olivat mielettömät, fiilistely biisit soimaan ipodiin, muutama itkun tirautus, pakolliset huiputuskuvat ja homma oli paketissa, siis puoliksi. Osa meistä oli antanut kaikkensa, jotta huippu saavutettaisiin mutta laskeutuminen oli kuitenkin vielä edessä. Jotkut selvisivät hyvissä voimissa ja valoisan aikaan perusleirin turviin mutta etenkin myöhään huiputtaneet olivat unenpuutteen ja patukkapohjaisen tankkauksen johdosta aivan tööt ja laskeutumisesta tuli painajaismainen kamppailu. Viimeiset saavuttivat perusleirin pimeässä kello kuuden aikoihin hiekkamyrskyn moukaroimina. Muutamat jouduttiin jopa taluttamaan urheiden sherpojen toimesta jäätikön reunalta aina teltan ovelle asti. Leirissä iltapalat unohdettiin ja yksi toisensa jälkeen kapuajat romahtivat makuupusseihinsa. Uni maistui, huhut liikkuivat aamulla erään kaksikon rykäisseen jopa 14 tunnin unet kaaliin hyytävästä ja myrskyisestä yöstä huolimatta.Ville ja Teppo

31.10.2008

Lobuche 4930 m

Pääsimme aamiaisen jälkeen lähtemään kohti Gorak Shepiä klo 9.00 aikaan. Alkumatka oli helpompaa, mutta lopussa oli nousua n. 250 m. Seurasimme jäätikön reunaa, mistä oli hyvin helposti nähtävissä ilmaston lämpeneminen. Kapealta polulta, jolla toisinaan väistelimme jakkikaravaaneja saatoimme havaita Nuptsen rinteillä lumivyöryjä ja myös kuulla ne. Khumbun jäävirta oli poikkeuksellinen näky. Irtosora peitti n. kymenen metrin syvän jäävirran ja virtaa reunustavista vuorenrinteistä saattoi nähdä jäävirran aiemman tason.

Gorak Shepiin (5150 m) päästyämme lounasaikaan meille jaettiin huoneet, joissa vielä keskipäivällä ikkunat olivat jäässä eikä huoneissa tietenkään mitään lämmitystä saati tuplalaseja ikkuna-aukoissa.

Lounaan jälkeen kiipesimme kaksi tuntia Kala Pattarin (5545m) huipulle, mistä mm. Everestille oli hulppeat näkymät. Meitä suosi aurinkoinen sää eikä tuulestakaan ollut haittaa. Ryhmäkuva Kala Pattarin huipulta löytyy varmasti jokaisen albumista, mutta kauan ei huipulla viivytty, kun piti ehtiä ennen pimeän tuloa alas, missä kellariakin kylmempi huone odotti kapuajaa. Huomisen raskas urakka pakotti kapuajat aikaisin petiin, silläkin uhalla että yöunen todennäköisesti tuli herättämään useampi käynti reiällä monen litran teejuonnin seurauksena. Teevesi on useasti myös lämmitetty jakkihärän jätöksillä.

Risto Airikkala

30.10.2008

Dukhla 4960 m.

Herätyys 6.45, pitkät unet takana. Herätessä huoneessa oli vahva savun haju. Edellisen illankin savut vaivasivat, yskitti vähän. Heti herättyä piti kirjoittaa edellisen päivän päiväkirja, ettei unohtuisi. Janne tarjosi teetä termarista. Pipo oli jäätynyt ikkunan kiinni. Huoneisiin tunkeutunut savun haju oli aika voimakas. Tuntui sietämättömältä. Ehkäpä olo helpottuu kun pääsee ulos.

Sitten vaan hampaiden pesulle ja kävin myös hakemassa purosta vettä. Veden käsittelin Steripenillä. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti ja alkoi mukavasti lämmittää.
Aamun mittauksissa saturaatio normaali 91, pulssi hiukaan korkea, 97. Aamupalana riisipuuroa, inkivääritetä sekä hyvä juustotoast.

Olo on hiukan viluinen ja voimaton. Jos yskii, niin torveen vihlaisee, hengittäminen ei ole vaikeaa. Otin varmuudekssi Ibumaxin.

Liikkeelle lähdettiin 9.30, Dukhlaa ei tule ikävä. Taival alkoi rankalla nousulla joka kesti n. tunnin. Sitten tulimme tasanteelle, jossa oli vuorilla kuolleiden ja kadonneiden muistomerkkejä, minulle oli tuttu nimi Scot Fisher vuodelta 1996. Paikka oli vaikuttava ja tunnelma harras. Samuli otti meistä siellä ryhmäkuvan, johon saaatiin houkuteltua myös turbotrekkaajat, Ville ja Teppo.

Loppumatka olikin melko tasaista ja mukavaa käveltävää, maisemat tietysti hiveli silmiä ja mahtavat jakit laidunsivat matkan varrella. Perille Lobucheen saavuimme puolen päivän aikaan, matka kesti 2,5 tuntia.

Lounaaksi söin paistettua spaghettia ja kasviksia ja sen jälkeen lyhyelle kävelylle. Tuula kyllä yritti saada minut lepäämään, mutta lupasin kävellä rauhallisesti ja vain vähän aikaa. Risto lähti kaveriksi. Ihmeteltiin jäte- ja vesihuoltoa. Vesi tuli tälle kylälle vuoren sisältä lähteestä ja sitä hyödynnettiin aika puutteellisesti. Puroon oli heitetty kaikenlaista jätettä.

Palasin lodgelle ja otin ibumaxin sekä c-vitamiinin ja lueskelin ja sitten nukuin 2 tuntia. Samuli tuli sitten kyselemään illallistilaustani. Tilasin Sherpa stewta, joka on hyvää, lisäsin siihen omaa inkivääriä. Pelattiin ruokaa odotellessa korttia ja tunnelma oli oikein mukava. Minullakin olo on korjaantanut.

Läppärin sain lataukseen mutta virran laatu on kehno. Toivottavasti saadaan tämä lähtemään aamulla. Tiedotusvälineiden edustajille tiedoksi, että meillä on vaikeuksia satelliittipuhelimen toiminnassa ja akun lataamisessa, tästä syystä osa sovituista yhteydenotoista ei ole onnistunut. Nyt kello on n. 20 ja lopetan tämän, huomenna uusi päivä ja nokka kohti Gorak Sheppiä.

Terveisin kapuraattori Kari-Pekka, KP!

1.11.2008

Ryhmällä on ongelmia satelliittipuhelimen akkujen latauksen kanssa, joten matkapäiväkirjan päivitys viivästyy hieman. Sain kuitenkin Kapuajilta tänään alla olevan tekstiviestin:

Terkut! Jokainen jäsen saavutti tänään Everestin perusleirin. Polku oli varsin raskas ja korkeuskin teki oman osansa, joten jokainen voi olla ylpeä itsestään.

Mahtavasti onnea koko porukalle! Takana on jo melkoinen urakka. Voimia vielä loppurutistukseen ja paluumatkaan koko poppoolle!

t.Suvi, Kapua koordinaattori

---

Päiväkirja 1.11.2008 - lisätty 6.11.2008

Gorak Shep

Aamianen klo 7.00 ja sitten oltiinkin valmiit vaellukselle kohti Everest Base Campiä, 5364m. Oppaamme Samulin arvio oli noin 2 tuntia per siivu. Maasto osoittautui todella hankalaksi, kivikkoista polkua ylös alas. Ja vaikka maisemien mielettömyys vei väsymyksen mennessään osalla porukasta matkaan kului pitkälti yli kolme tuntia. Tärkeintä kuitenkin oli, että kaikki pääsivät perille. Base Campissä ei muistikortteja säästelty ja kuvia otettiin japanilaisten turistien innokkuudella. Matkan raskaus unohtui täysin kun pääsimme haistelemaan tunnelmia paikasta, josta tätä maagista vuorta sadat ihmiset lähtevät valloittamaan joka vuosi. Vaikka leiri oli nyt tyhjä, viimeistenkin syyskauden retkikuntien poistuttua juuri muutama päivä sitten, ei se tunnelmaa latistanut. Ei tarvinnut kuin päätään nostaa kohti Khumbun kutsuvaa jäätikkövirtaa, joka valuu alas Western Cwm:a ja tiesi mielessään miltä valloitukseen valmistautuneista tuntuu.

Päivä ei suinkaan ollut ohi. Palasimme takaisin Gorak Shep lounaalle ja sieltä uupunein jaloin yöksi Lobucheen. Maasto oli tuttua edeliseltä päivältä mutta ei kivikkoinen osa ollut helpommaksi muuttunut. Kaikki kuitenkin lopulta valuivat onnellisina ja kaikkensa antaneina majapaikkaamme, jossa illallinen maistui normaalia paremmalta, olihan takana 6-10 tuntia vaellusta, matkaajasta riippuen.

Reijo