Helppoa elämää.

Nepalilaisen perunan syöjästä sohvaperunaksiko tässä nyt ollaan muuttumassa? No ei sentään, mutta kaihoisasti ajattelen niitä aikoja kun pakkasimme trekkaustavaraa Arin ja KP:n kanssa Aventuran vihreisiin kasseihin Kathmandulaisessa hotellissa hiki hatussa. Kello kävi jo pikkutunteja ja muutaman tunnin päästä oli lähtö Luklan koneeseen ja kohti maailman kattoa! Vähän kai hirvitti kun ylipainoa kassille oli kertynyt hauiksella punnittuna ainakin 10 kg! Ei se silloin kovin unohtumattomalta tuntunut. Näköjään asiat ja tapahtumat saavat kermavaahtoa reilusti päällensä kun niitä muistelee vähän ajan päästä. Toki meillä ukkojen kanssa hauskaa oli!

Yllätän itseni kertomasta ihmisille arvoituksellinen virne naamalla uusista suunnitelmista. Janne, olet vasta tullut kotiisi tähänastisen elämäsi suurimmalta seikkailulta! Muistoja ja kokemuksia on uskomaton määrä ja elämyksiä vaikka muille jakaa. Mutta kun ei ole syytä nousta sohvalta ja lähteä lenkille jos ei ole uutta tavoitetta ja seikkailua tiedossa. Ainahan niitä on vastaan tullut, mutta jatkuvasti on mielessä vuoret, jäätiköt, lumiseinät ja huomaa hiplaavansa kotona illat pitkät köysiä, hakkuja ja jäärautoja.

Mukavalta näyttää kun Rokualla ajetaan latuja ja valkoinen, puhdas lumi peittää maan. Reippaat ihmiset kansoittavat ladut ja lumikengät odottavat ensimmäisiä ryhmiä vaaroille vaeltamaan. Pikkujoulukausi on huipussaan. Kinkkua syödään ja kuusen alla käy kuhina kun pukki jakaa lahjoja iloisille juhlijoille. Mieleen palaavat usein yltäkylläisyydestä tietämättömät lapset vuoristokylissä ja Kathmandun kaduilla. Meillä on erilaista elämää kuin heillä. Ilonaiheet ja ongelmat ovat erilaisia. Kuitenkin parasta mitä voi olla on lapsen heleä ja iloinen nauru ja aito ilo hänen kasvoillaan. Lapsen ilo tuo hyvän olon sisimpään, olimmepa missä päin maailmaa tahansa.

Janne