Ajatuksia kotiinpaluusta

Ensimmäiset paluun jälkeiset päivät menivät oudossa usvassa, en oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Ystävättäreni oli ihanasti käynyt laittamssa pihan talvikuntoon, sielläkään ei ollut mitään tekemistä. Täyttelin ahkeraan suurta kunnioitusta tuntien pyykinpesukonetta ja muistelin nyrkkipyykkiämme kylmässä viimassa ulkona matkan aikana. Vanhempani ja sisarukseni kävivät tietysti toivottamassa tervetulleeksi takaisin kotiin ja ihmettelemässä kutistunutta olemustani. Olin huomaamatta jättänyt
vuorille 5 kg elopainostani (syynä ei ainakaan ollut ruuan puute, annokset olivat välillä turhankin suuret).

Sitten kului muutama päivä puhelimen, joka vihdoin toimi, ollessa aivan hiljaa. Vihdoin soitin jo ystävättärelleni:"hei haloo, olen palannut, muistatteko!" Selvisi taasen hämäläinen hienotunteisuus ja kohteliaisuus, kaikki olivat ajatelleet, että antavat minun palautua rauhassa muutaman päivän ja viettää aikaa tyttärieni kanssa. Sinänsä kaunis ajatus, mutta kun pää meinasi pakahtua tarpeesta puhua matkastamme ja toisaalta iski paniikki, kuinka kukaan muu kuin Kapua sisko tai veli ymmärtää matkamme kaikkia tilanteita ja niiden eri vivahteita, kuvia, joista voi sanoa:
muistatko!

Mieli oli muutenkin herkkä muutamia päiviä paluun jälkeen. Ajelin kaupungilta kotiin, katseeni hakeutui automaattisesti taivaanrantaan etsien lumihuippuisia vuoria - näin vain sateen harmaannuttamaa taivasta ja aloin itkeä, ei vuoria missään! Ensimmäiset yöt paluun jälkeen kapusin myös unissani ja kaipasin untuvamakuupussiani jonka olin ehtinyt viemään jo pesulaan.

Ensimmäisellä työviikolla olin lentäen Kuopiossa. Kapteeni kuulutti:"tervetuloa lennolle, lentokorkeutemme on 5500m." PAMG! Mieleni teki hypätä ylös ja huutaa kaikille, että hei, olen toissaviikolla ollut jalkaisin tässä samassa korkeudessa! Istuin hiljaa paikallani silmieni kostuessa kyyneleistä ja muistelin upeita maisemia Kala Pattarin harjanteen (5545m) huipulla.

Minä, niinkuin kaikki meistä, olen saanut vastata kysymykseen: millaista oli? Vakiovastauksekseni on tullut: elämäni upein reissu josta en päivääkään vaihtaisi pois! En vaihtaisi pois sitä Everest BC:n päivääkään, jolloin tähän astisin elämäni syvin uupumus meinasi kaataa minut. Ainoastaan muiden Kapuajien empaattisuus ja tuki olivat keinot joilla jaksoin Lobucheen. Tämä päivä tulee säilymään aina muistoissani, kiitos vielä kerran teille kaikille tuestanne!

Paluun jälkeen odotusta herätti tietysti mahdollisuus päästä Villen kanssa Huomenta Suomen aamulähetykseen kertomaan Kapua 08 projektista. Lähivuosien pahin lumimyräkkä ravisteli pääkaupunkiseutua kun paikalla studiolla piti olla klo 5.50. Villekin oli onneksi tottunut matkalla aikaisiin herätyksiin ja hän saapuikin ihmeen virkeänä ja ajoissa :)

Ehdimme muutaman kuulumisen vaihtamaan ennenkuin minua ohjattiin meikattavaksi. Kyllä miehillä on helppoa, he ovat luonnostaan niin komeita, ettei heitä tarvitse restauroida! Sanna Kiiski ehti myös muutaman sanan vaihtamaan kanssamme ohjelman kulusta ennenkuin olikin jo aika mennä studioon. Oloni oli koko ajan levollinen ja oli hieno tunne päästä kertomaan Kapua projektista ja kokemuksistamme sekä tietysti aktivoida kuuntelijoita tukemaan meitä vielä, jotta koulu / Kapuaja tavoite saavutettaisiin. Hieno kokemus.


Sain muuten töissä myös palautetta, että olen matkan jälkeen ollut seesteinen - ja toiveen, että se jatkuisi mahdollisimman pitkään! Jos tämä seesteisyys katoaa, tiedän ainakin mistä sen löytää uudelleen, VUORILTA!


Tässä yhteydessä myös suuret kiitokset kaikille teille joiden avulla olen saanut lähes 16.0000 euroa ohjattavaksi Nepalin lasten kouluolojen parantamiseen!

Ajatuksenani onkin syntynyt, että haluaisin muutaman vuoden kuluttua palata Nepaliin ja päästä katsomaan mitä avustusrahoilla on saatu aikaiseksi. Tämä myös haasteena muille Kapuajille!

Rauhallista Joulun odotusta kaikille t. Päivi