Noin viikko sitten pelit taas kerran loppuivat, kevät oli ollut poikkeuksellisen takkuinen, vielä syksyllä pelit sujuivat mutta talven edetessä pidemmälle kevääseen rakkaasta lajista oli tullut vihattu. Onnistumiset vastustajan päädyssä olivat vähissä, omissa soi ja tappioita tuli tasaiseen tahtii. Epätoivo ja tyytymättömyys toimimattomaan suhteeseen ajoivat minut lopulta kevään edetessä syrjähyppyjen kielletyille vesille. Muutamat vierailut kiipeilyn kiehtovaan maailmaan ajoivat minut kiipeilykursseille. En tunnustanut salarakkaan olemassaoloa, vaan selittelin muutamat poissaoloni vain kursseilla, jotka valmentajat ja salibandymailani olettivat koskeneen työasioita. Oli muodostunut tilanne, jossa olin lupautunut uhraamaan fyysiset voimavarani vain yhdelle lajille ja käytin ne harvat vapaapäivät kiipeilyyn tai punttisalilla, jossa en todellakaan tehnyt salibandylle ominaisia harjoitteita. Ajauduin tilanteeseen missä kauden loppua ja perinteistä kuukauden harjoitustaukoa odotettiin kuin kuuta nousevaa ja vietit veivät miestä vietiin yhä enevässä määrin seinän juureen kaukalon sijaan.
Kun kausi vihdoin loppui, olin väsynyt ja pettynyt kauden saldoon mutta myös onnellinen. Tajusin ettei mailan kanssa tarvinnut juoksennella, tai juoksennella ylipäätään, moneen viikkoon. Saisin viettää aikaa salarakkaani kanssa. Oli luvannut sille, että lopetan sen toisen suhteen, ainakin kesäksi. Onnen hetkeni olivat lyhyet. Tajusin kotiin saapuessani viimeiseltä pelireissulta ettei mitään kuukauden taukoa tänä vuonna tulisi, lukuisista kiipeilyretkistä puhumattakaan. Olin pettymyksen ja onnensekaisessa mielentilassa unohtanut Kapua-projektin Himalajan rinteineen. Eteisen kuraiset lenkkikengät muistuttivat siitä mitä minun on tehtävä edelleenkin ja vieläpä ilman muiden turvaa tai valmentajan käskytystä. Ja treenaaminen pitäisi aloittaa mahdollisimman nopeasti sillä lokakuu tulisi yllättävän nopeasti jos päästäisi itsensä rupukuntoon kuukauden möllöttämisellä, herkuttelemalla ja kiipeämällä.
Onnekseni flunssa iski ja pakotti viikon lepoon, sai hyvän syyn siirtää treenauksen aloittamista ja suunitella kuinka keväinen omatoimijakso suoritetaan. Toivoin omatoimijakson kestävän vain kevään, sillä vaikka jo olin vannonut piilottavani salibandymailat kellariin ja keskittyä muihin lajeihin, niin huomasin jo yhden viikon riittävän pelihalujen syttymiseen. Eihän noin huonoon kauteen voi lopettaa. Täytyy siis vain keksiä itselleen joukkue ensi kaudeksi, treenata kesä taas verenmaku suussa ja sitähän on syksyyn mennessä hyvässä kunnossa aivan huomaamattaan.. Poikkeuksena edelllisiin kesiin on ettei nyt voi vedota motivaatio-ongelmiin, Nepalin lapset ja Island Peakin rinteet eivät antaisi anteeksi laiskottelua.
Vielä oli ratkaisematta kevään treenaaminen. Kaverini ehdotti iPodin ja Nike:n kehittelemään juoksuapuvälinettä, Nike+. Lyhyt tutustuminen netissä singautti minut paikallisen Nike-kauppiaan luokse ja hommasin uudet kengät ja iPod liittimen askelmittarilähettimineen. Eli kenkään, pohjallisen alle tulee lähetin, liitin kiinnitetään iPodiin, iPod käsivarteen ja lenkkitiedot tallentuvat langattomasti iPodiin, josta ne voi siirtää tietokoneelle ja sieltä omaan juoksulogiin nettiin. Tässä muutama kuva kapistuksen testireissulta, metsä- ja pururatajuoksua Luolavuoren kallioilla. Netissä voi asettaa itselleen tavoitteita, seurata kehitystä ja vaikka haastaa kavereita. Itse asetin maltillisen tavoitteen kilometreinä (120) kahdeksi seuraavaksi kuukaudeksi. Tavoitteen, joka ei kuulosta liian kovalta lyhyihin lenkkeihin tottuneelle juoksijalle mutta vaatisi ainakin kaksi lenkkiä viikossa muiden treenien ohella. Kahden kuukauden päästä muokattaisiin tavoitteita ainakin vauhdin suhteen, ehkä pituuttakin lisättäisiin.
Ensimmäisen lenkin vauhtikäyrä, sukellus vauhdissa kuvastaa lyhyttä kävelyosuutta risukon käytyä liian tiheäksi pimenevässä illassa.
Jokaisen lenkin voi piirtää kartalle ja suunnitella siten seuraavia lenkkejä.
8 viikon tavoite.Ville
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti