Vaikein ja ihanin hetki on nyt aivan käsillä. Jännittää, hermostuttaa ja pelottaa, toisaalta odottaa niin intona, ettei nahoissaan pysy. Täällä on nyt reilun viikon verran käsitelty lasten kanssa asiaa ja kieltämättä vetää hiljaiseksi kun lapset kysyvät, että äiti miksi ihmeessä SUN täytyy sinne lähteä. Niiinpä. Tiesin, että lähtemisestä tulee vaikeaa ja tässä tapauksessa sitä saa mitä tilaa. Siinä kaikki selitykset tuntuivat varsin itsekkäiltä, ja sitähän ne ovatkin. Onneksi tässä on hyväntekeväisyyspuoli ja koulumaailma rupeaa olemaan Saanallekin tuttua. Tämä oli hyvä tilaisuus kertoa, ettei kaikilla ole niin hyvin asiat kuin meillä ja olemme menossa tutustumaan kouluihin, keränneet rahaa ym. Ja sitten seikkaillaan, sen he onneksi ymmärsivät. Löysin kirjastosta yhden matkapäiväkirjan vuodelta 1999 ja sen mustavalkokuvia poluista, aaseista, majapaikoista ja vuorista on selattu hyvin tarkkaan. Äiti nukkuu tuolla, kävelee tuolla ja riippusillat vasta aiheuttivatkin riemunkiljahduksia. Mekin halutaan!
Melkein kaikki rupeaa olemaan valmista. Tätä on odotettu:) Jahka lähtemisestä selviän kasassa, kaikki muu, mitä se sitten tuokin tullessaan on plussaa. Ja sitä jälleennäkemisen riemua...
Tanja
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti